Kaksplus.fi

MENU

perjantai 30. syyskuuta 2016

Aika lentää vähän liiankin nopeasti.


Ensimmäinen kunnon syysmyrsky. Ei siinä mitään mutta kun se oli eilen ja sen mukaan syksy olisi vasta alussa. Mutta ehei, lokakuu alkaa näillä näppäimillä.

Hammasharjan akku on aina loppu. Ei oikeasti aina, mutta siltä se tuntuu. Juuri minä sen vasta latasin. Jep, kaksi viikkoa sitten.

Maanantai masennus vaihtuu hyvin äkkiä perjantai fiilikseen. Ihan pelottavan äkkiä.

Ei minulla nyt niin kauan juoksemisesta ole taas taukoa ollut. Juurihan minä kävin lenkillä. Jep, elokuussa kun alkoi kesälomani...

Juurihan minä sääreni ajelin. Mitenkäs ne nyt jo voi tuolta näyttää...Pikakasvua vai ajan lentämistä?

Juurihan minä vasta palasin takaisin töihin. Mutta kappas, mamma ja tytöt juhlivat puolivuotis hoitopäivää edellispäivänä.

Juurihan minä olin se 19-vuotias pikkuteini ensimmäistä kertaa äitiysneuvolassa.

Juurihan minä olin se parikymppinen pikkuLaura lykkäämässä ensimmäistä lastani ulos Tyksin synnärillä. Ja tiedättekö, tästä hetkestä on ensi viikolla aikaa kolme vuotta. Kolme kokonaista vuotta.



Hassuinta tässä on se, että tuntuu etten olisi siitä hetkestä vanhentunut päivääkään. Fyysisesti kyllä, kuten silmäpussit ja rupsahtaneempi olemus kertoo. Mutta henkisesti, henkisesti olen kypsynyt mutten kerinnyt vanhentumaan. Vuodet ovat vierineet niin nopeasti ohitse, etten voi millään uskoa olevani jo 23-vuotias. En voi millään uskoa että olen ollut ajokortin haltija jo viisi vuotta. Hetken päästä voin sanoa että rippukoulustani on jo kymmenen vuotta. Ou dear... APUA! Ikäkriisi, se on täällä. Tai oikeastaan ei ikäkriisi, vaan enemmänkin kriisi ajan nopeasta kulumisesta. Niin nopeasta että tuntuu etten aina pysy perässä. Mitäpä jos viiden vuoden päästä havahdun etten muista mitään kuluneista vuosista? Mitäpä jos aika kuluu niin nopeasti etten kirjaimellisesti pysy perässä ja pysty keskittymään siihen hetkeen? Vai johtuuko tämä tunne vain näistä todella ruuhkaisista ja mullistavista vuosista?

Yksi hetki myös tänään kolahti oikeaan ikäkriisiin aika pahasti. Kävin  kauppakeskus Skanssin R-kioskilta hakemassa passeja ja huomasin nuorison kerääntyneen lavan ympärille odottamaan jotain. Koska Skanssiaiset, ajattelin kenties Robinin tai vastaavaan esiintyvän siellä. Hetken päästä lavalle kuitenkin nousi kaksi minulle täysin tuntematonta ihmistä ja kohta kaikki jo hurrasivat sekä kiljuivat. Mainoksesta näin että he olivat tubettajia. Aivan nevähööd minulle ja kyllä kolahti, luulin olevani vielä nuori ja ajanhermoilla. Vanha mikä vanha...Niin ja toinen että ei vaan minulta enää niin usein tivata papereita ostaessani alkoholia. Tänään Alkossa asioidessani näytin ne ihan automaattisesti koska en halunnut ottaa riskiä ettei niitä kysyttäisikään.


Rakas aika, joskus sinä todella voisit pysähtyä. Edes hetkeksi.

tiistai 27. syyskuuta 2016

Helppo syysaskartelu kaiken ikäisille lapsille!


Tarvitsette vain sormivärejä ja valkoista paperia!

Omassa malliaskartelussani puunrunko on tehty siveltimellä ja värikkäät lehdet sormella. Sattumalta yksi päivä tytöt toivat perhekerhosta melkein samanlaisen askartelun ja siinä oli puunrunko revitty sanomalehdistä. Toimiva idea sekin! Töissä taasen (jossa tämänkin mallin sutaisin) teemme lasten kanssa yhteensä neljä puuta tämän kauden aikana. Jokaiselle vuodenajalle oma puu hieman erilaisia askartelutyylejä käyttäen. 



Ajattelin jatkossa aina välillä laittaa blogin puolelle yksinkertaisia ja helppoja askarteluja joita kotona tai töissä teemme. Tälläisiä jonka toteutukseen ei tarvita päiväkodin tai sinooperin tarvikevarastoa taikka montaa tuntia aikaa.

  Kiinnostaisiko sellaiset askarteluideat?

maanantai 26. syyskuuta 2016

Paino tippuu, korvienväliläski ei.



Näiden kuvien välillä on neljä vuotta. Neljä vuotta ja 17 kiloa. Kehoni on ollut viime vuosien aikana hurjan koetuksen alaisena kun paino on sahannut edes takaisin laihtumisen ja raskauksien takia. Oikeastaan vasta vuosi sitten tein päätöksen terveellisemmästä elämästä vaikka silloin painoin jo muutamia kiloa vähemmän mitä vuonna 2012. Mutta ne muutamat kilot oli tiputettu kiireisen elämän ja ahmitaan kun ehditään- dietillä. Vasta reilu vuosi sitten päätin että jo riittää paskan sysääminen sisuksiin. Tai ainakin roimasti määrää olisi pienennettävä. Kahden pienen lapsen äitinä halusin olla jaksava ja energinen.

Lupauksessani olen onnistunut. Syön terveellisesti ja säännöllisesti sekä liikun. En liiku tarpeeksi, mutta enemmän kuin ennen. Välitän oikeasti siitä, miten kehoani kohtelen. Laihduttanut en ole missään vaiheessa, mutta tyhmäkin sen tietää että sipsien ja suklaan vaihtuessa omenaan sekä maustamattomaan jugurttiin, kyllä se paino vaan putoaa. Pelkkien herkkujen jättäminen pois ei toki tätä ole tehnyt, olenhan annoskokojakin pienentänyt sekä lisännyt kasviksia mutta kuitenkin. Oikeastaan herkuttelen edelleen, mutta kohtuudella. Jokatapauksessa, tällä tyylillä painoni on tippunut pikkuhiljaa mutta varmasti. Raskauskilojen jälkeen kiloja on karissut vielä 11. Fyysisistä kiloista huolimatta on yksi läski jota en saa millään pudotettua. Ja se on korvienväliläski.



Korvienväliläski, se ei kyllä meinaa tippua sitten millään. Vaikka fiilikseni on kevyempi ja tiedän että olen pienempi mitä ennen, en osaa asennoitua siihen. Vaatekaupoilla valitsen edelleen en isommat ja turvalliset koot. Korvienväliläski ei lähde mihinkään vaikka paino tippuu. Toisaalta, mitäpä se oikeastaan haittaa? Olen aina ollut hyvinkin tyytyväinen itseeni, sekä 85 kiloisena että nyt. Ehkä se korvienväliläski juuri sen takia onkin niin tiukassa. Aina hehkutetaan miten paljon ihminen on onnellisempi ennen ja jälkeen juttujen jälkeen kohdassa mutta rehellisesti sanottuna en voi väittää olevani oikeastaan onnellisempi. Voin paremmin, jaksan paremmin ja pääsen paremmin liikkumaan. Nämä asiat ovat lisänneet hyvinvointiani toki mutta ettäkö onnea? En minä isompanakaan ollut onneton. Päinvastoin, nautin ruoasta ja laiskottelusta silloin. 

Olen luvannut etten ikinä palaisi tuohon ennen kuvan olotilaan. Mutta ihan vain puhtaasti siitä syystä, että voin fyysisesti todella huonosti nyt kun tiedän mitä hyvävointisuus voi oikeasti olla. Elämäntaparemontin tuoma laihtuminen on ollut plussaa mutta jos yksikään kilo ei olisi tippunut sen myötä, takaisin suklaan ja roskan pariin en palaisi. Se fiilis kun ei tarvitse miettiä ruokailussa missä on lähin vessa ja miten paljon mahdan nyt turvota. Se on aika uskomatonta.



lauantai 24. syyskuuta 2016

Joko voi sanoa että hei, me selvittiin vauvasta taas kerran!


Matilda istui tänään aamulla sylissäni kaikessa rauhassa. Yritti kaivaa nenääni ja nauraa räkätti joka kerta kun estin pienen sormen matkan kohti hengitysrööriäni.  Siinä hulvattoman hauskan äitilapsi- hetken keskellä kurkistin ammollaan olevaan suuhun. Ja ei tosikaan, sieltä pilkisti neljä uutta hammasta. Kaikki kulmahampaat ovat tulleet lähes huomaamatta (tai kaiken muun sairastelun ja kiukuttelun siivellä?) ja samaan aikaan. Ja tiedättekö, meidän lapsella on nyt kaikki legot suussa!

Okei, ne kaikkein viimeisimmät poskihampaat puuttuvat mutta isosiskolle ne tulivat vasta hetki sitten joten uskallan ehkä odottaa pientä taukoa? Pientä taukoa kaikesta särkylääke, kuola- ja kiukuttelushowsta? Uskallan ehkä toivoa että vihdoin, vihdoin ei tarvitse joka ilta miettiä kuinkakohan monta kertaa tänä yönä joutuu heräämään. Minun lapseni on iso. Meillä ei nyt tosiaankaan taida enää olla vauvaa.


Hampaiden lisäksi Matilda kävelee jo aivan täydellisesti. Yrittää siskon perässä hyppiä ja juosta. Juuri kun täällä valitin ettei sanoja tule eikös vaan niitä alkanut tulemaan. Kannattaa siis valittaa, aina. Ja mahdollisimman julkisesti, hehe. Kakka, mamma, pappa, uuto (auto) ja liuta tavuja sekä sinnepäin sanoja. Ehkä vauvani osasikin puhua mutta äiti ei keskittynyt tarpeeksi kuuntelemiseen ja ymmärtämiseen? Aika mahdollista, varsinkin meikäläisen keskittymiskyvyn ja puoliksi kuuron korvan kanssa.

Meidän vauva ei ole enää vauva. Iso tyttö. Taitava tyttö. Tyttö joka osaa syödä itse, juoda mukista, kävellä, laulaa (meluta), hieman puhua, siivota ja olla hyvin vahva tahtoinen. Meidän vauva on jo ihan ihminen. Sen kunniaksi taidamme Tinon kanssa juoda tänään lasilliset kuohuvaa ja tuhota eilen ostamamme irtokarkit. Jokohan sitä ihan oikeasti voi huokaista helpotuksesta; me selvittiin tästäkin vauvavuodesta!


tiistai 20. syyskuuta 2016

Se hetki kun toivot ettei lapsesi osaisikaan puhua osa 4 !

Täältä löytyy osa 1osa 2 ja osa 3 !

Tiedättekö sellaiset yleiset vessat joissa seinät on lattiasta sekä katosta irti? Rivi pyttyjä ja pienet ohuet metalli seinät pystytetty näkösuojaksi. Sellaiset on läheisen kauppakeskuksemme yleisissä vessoissa. Tästä tapahtuneesta on jo tovi aikaa, aika ennen kuukuppia.

Minulla oli naisten vaivat, tuttavallisemmin menkat. Menimme Elviran kanssa samaan vessakoppiin hoitamaan asiamme koska lastenhoitohuone oli varattu. Elvira näki verisen siteen ja koska sana kuukautiset ja veri olivat hieman vieras käsite tuolle taaperolle, huusi hän hyvin kuuluvaan ja selkeään ääneen: 

Äitiii, sun housuissa on kakkaa! 
Kato äiti, kakkaa hyyyyiiii!

Yleinen wc ei todellakaan ollut sillä hetkellä tyhjä. Onneksi oli sentään ne metalliseinät siinä jotta paloauton tavoin kirkuva naamani ei ihan kaikille paistanut. Vuoden mutsi palkinnon saaja ehdokkaana yritin pelastaa tilannetta sopertamalla jotain ei rakas kyllä se on sinun vaippasi jossa on kakkaa kun en kertakaikkiaan siihen hätään mitään selitystä keksinyt. Odotimme tovin jotta puna kasvoiltani edes hieman laskisi (tai kakkakommentin kuulleet ihmiset ehtisivat pois ja saisin säilyttää kasvoni) ja poistuimme vähin äänin käsien pesun kautta ulos.


lauantai 17. syyskuuta 2016

Nainen, joka ei kestä läheisyyttä.


Olen kertonut täällä blogin puolella etten ole mistään romanttisimmasta päästä. En ymmärrä kynttiläillallisten tai ruusujen perään. En vaaleanpunaisten facebookpäivitysten tai pellolle kanan kakalla kirjailtujen will you marry me- kosintojen päälle. Kirsikkana kakun päällä pakko vielä myöntää että tarvitsen omaa tilaa. Omaa aikaa ja hetkeä jolloin voin olla ihan vain Laura. Ei äiti, eikä avovaimo. Vaan Laura. Istua röhnöttää sohvan nurkassa Netflixiä tuijottaen, suklaata ahmien ja sanaakaan sanomatta. Minä tarvitsen parisuhteessa aikaa kaivata.

Lähes nelivuotisen suhteemme aikana olemme olleet kuin paita ja peppu. Neljän viikon seurustelun jälkeen treffien sijaan muutimmekin oikeastaan yhteen ja aloimme suunnittelemaan perhe-elämää kun esikoisemme ilmoitti tulostaan. Tämän jälkeen erossa vietetyt yöt voi laskea yhden käden sormilla. Ja niistäkin kolme on vietetty synnytyslaitoksella tyttöjen kanssa. Olemme jotakuinkin aina yhdessä. Miehen työvuorojen takia on kuitenkin välillä viikkoja jolloin tuskin näemme toisiamme. Tai enemminkin päiviä. tälläkin viikolla olemme kyllä nukkuneet samassa sängyssä ja moikanneet toisiamme unenpöpperössä, yöllä toisen tullessa töistä ja aamulla toisen lähtiessä töihin. Vaikka aluksi tuntui kurjalta olla niin paljon erossa niin näin jälkiviisaana voin todeta: luojan kiitos. Koska oikeasti, me olemme pariskunta joka ei saa viettää aikaa liikaa yhdessä. Nyt sen voi jo ehkä myöntää kun vihdoin olen tajunnut ettei se tarkoita ettemmekö välttämättä kuuluisi yhteen. Kuulumme yhteen ehkä vain hieman eri tavalla kuin rakkausromaaneissa.

Me todellakin tarvitsemme aikaa kaivata. Tarvitsemme hetkiä jolloin saamme olla erossa. Tai oikeastaan en voi täysin allekirjoittaa tätä väitettä tuon kaksilahkeisen kohdalla mutta omallani kyllä. Ja parisuhteeseen tarvitaan aina kaksi osapuolta joten kyllä, me tarvitsemme aikaa erossa jos haluamme olla yhdessä. Kaipaan todella vähän sellaista kiehnaamista ja läheisyyttä. Pusu tai hali silloin tällöin riittää. Parempi rakkauden osoitus on arkiset teot kuten tiskikoneen täyttämien tai lasten iltatoimien hoitaminen. Suomalainen personal space, se on se minun juttuni jopa parisuhteessa. Välillä on kyllä kiva kyhjöttää sohvan nurkassa ja halia mutta hei, rajansa kaikella.

 Hyvän muistutuksen tästä tarpeestani sain tällä viikolla. Alkuviikolla olin todella kärttyisä ja kamala avokki täällä kotona. Tiuskin ja toisen naama ärsytti. Halusin vain olla ja tehdä omia juttuni lasten mentyä nukkumaan. Loppuviikon mies olikin iltavuoroissa ja näimme ehkä kaksi minuuttia per päivä jos nukkumista samassa sängyssä ei lasketa. Ei tarvittu kuin yksi ilta yksin kotona ja rauhassa. Toisen naama ei enää nakertanutkaan ihan niin paljon. Ei oikeastaan yhtään. Tuli jopa hirveä ikävä heti, vaikka edellisenä päivänä olin jo taas kerran lähestulkoon muuttamassa toiselle paikkakunnalle. 

Tuuliviiri. Ailahtelevainen. Omaa aikaa tarvitseva. Lempeä mutta aika vittumainen sille päälle sattuessaan. Joskus saatan tuntua jopa todelta kylmältä, koska en kaipaa hellyyttä tai osaa sitä aina itse antaa. Näillä lauseilla voisin kuvailla itseäni avovaimona. Mutta hei, silti hän tuossa vaan edelleen on. Epäromanttinen ja hivenen läheisyyden pelkoinenkin. Mahdankohan olla ollut entisessä elämässäni suomalainen mies...? ;)


torstai 15. syyskuuta 2016

Omaa tyyliä etsimässä osa 2 !





Astelin tänään töihin sen näköisenä etten ihan heti olisi ajatellut tyylin olevan minua. Mutta taas kerran kannatti ja tämä asu nousi heti kärkilistoille "työasuina". Tai oikeastaan nämä kuvan housut, kolmen euron kirpputorilöytö. Ja mikä vielä parempaa, luulen että ne ovat oikeasti miesten housut. Ei ihan kuitenkaan istu tuosta etumuksesta kunnolla...Toisaalta sepäs näistä tekeekin niin mukavan rennot mutta samalla tarpeeksi siistit.




Tämän päivän asu sisälsi myös kaksi koomista asiaa. Ensimmäisen huomasin heti aamulla kun katselin housujen pituutta. Nilkkapituiset housut ja syksyn tullen lomalle jäänyt höylä. Paniikkiminuutti ennen töihin lähtöä ja nyt omistan karvattomat...nilkat...Koomista. Tosin eihän kukaan niin läheltä jalkojani olisi silmäillyt että ne kitukasvuiset pirulaiset sieltä olisi bongannut mutta kyllä te naiset tiedätte. Kun tietää että ne ovat siellä, se riittää. Pelkkä tieto riittää lisäämään säärikarvojen pituutta parikymmentä senttiä. Sävyn tummentamisesta puhumattakaan. Pakko kyllä myöntää että samaa tietty paikka puhtaaksi- taktiikkaa olen käyttänyt ennenkin aika pahasti revittyjen farkkujeni kanssa. What a lady! Kohtalontovereita...?

Toinen koominen ja ei minun juttuni oli tuo sotku nuttura. Kuvat on otettu työpäivän jälkeen ja ei se aamulla ihan tuolta näyttänyt. Päivän kuluessa kuontalo meni entistä enemmän sotkuun ja loppujen lopuksi sain repiä tukon hiuksia irti silkalla voimalla jotta pääsin ponnarista eroon. No mutta, kyllä tätä tukkaa riittää...

Nämä housut oli kyllä löyty mutta vaativat talven tullen sukkahousut alle koska jos nilkat jäässä, koko nainen jäässä. Heihei höylä sittenkin...

Mitäs tykkäätte? 



keskiviikko 14. syyskuuta 2016

Voiko vauvan elekieltä ymmärtää liian hyvin?


Meidän Matilda on jo yli vuoden ikäinen. Melkein vuoden ja kolme kuukautta. Eikä puhu. Ei puhu eikä pukahda. Vitisee kitisee ja jos oikein kuvittelee niin saattaa sieltä jonkun sanan tapaisen bongata. Olen väittänyt kuulleeni hänen suustaan äiti sanan jo ennen ensimmäistä ikävuotta mutta tällä hetkellä en enää mene vannomaan. Tulihan se sieltä pari kertaa mutta kuukausiin ei sitä ole kuulunut. Vielä ei todellakaan ole aika huolestua vauvan puhumattomuudesta pitkään aikaa, mutta pakko myöntää että kyllähän minä mietin miksi Matilda ei vielä puhu edes "vauvasanoja". Varsinkin kun isosiskonsa puhui jo tämän ikäisenä monta sanaa. Tiedän, lapset ovat yksilöitä ja vertailu lasten kesken on suoraan saatanasta mutta väkisinkin sitä tulee tehtyä, valitan.

Matilda on motorisesti kehittynyt aikaisemmin mitä isosiskonsa. On siis täysin loogista kirjaoppia että kielellinen kehitys tulee näin ollen hieman myöhemmin. Mutta koska kirjaviisaus äitiydenpolulla ei ole minun juttuni mietin, voiko puhumattomuuden yksi syy olla suoraan meidän vanhempien vika. Koska äitinä totta kai kaikki on meidän vika. Tietenkin. Mietin vain, että ymmärrämmekö Tinon kanssa Matildan elekieltä ja vaatimuksia liian hyvin? Niin hyvin ettei neiti koe tarvetta aloittaa puhumista.


Ihan sama mitä Matilda älähtää tai vikisee, tiedän lähes sadan prosentin tarkkuudella mistä on kyse. Äitiyden taito tai vaativan vauvan vanhemman hermojen elinehto. Ken tietää. Olen aina osannut lukea Matildaa hyvin vaikka asiaa on edesauttanut kyseisen henkilön lähes pakkomielteinen rutiinien noudattaminen pienestä saakka. Pistää väkisinkin miettimään hidastanko liian nopealla ja tahdikkaalla palvelulla arvon neidin puheenkehitystä

Niin ja mietin myös sitä että koska ensimmäinen syyttävä sormi tätä somemutsia kohtaan pamahtaa. Vai onko jollain mennyt ohi miten otsikoissa lasten puheenkehityksen viivästymistä selitetään somettavilla vanhemmilla joiden face to face- kommunikointi takkuilee kotona? Ei ainakaan minulta. Voin kyllä vannoa puhtaan omantunnon kera että turun murteen kuulemisessa ei tässä huushollissa ole kyllä vajavuutta. Terveisin yhden papupadan papupata äiti jonka mieskään ei sieltä vaitonaisemmasta päästä ole.

Ja toisaalta voisin taas pyyhkiä koko tekstin tältä istumalta pois koska kyllähän minä tiedän (aika varmasti..) että kyllä se puhe sieltä sitten tulee. Ennemmin tai myöhemmin. Mieluiten kiitos enemmin koska kieltämättä tuo asioiden vaatiminen huutamalla ja karjumalla ei ole musiikkia korvilleni. Toisaalta, joskus sitä näin jälkikäteen toivoo ettei se lapsi osaisikaan aina puhua...

Ja tuo tutti. Siitä pitäisi päästä kyllä pikkuhiljaa jo eroon. Pientä vieroitusta olemme päivisin jo harrastaneet mutta ei, vielä ei kyllä riitä paukut lopulliseen vieroitukseen. Elvira oli lähemmäs kaksi kun heitti tuttinsa roskiin, ehkä tällä kertaa samalla kaavalla? Oli helpottavaa kun toinen oikeasti tajusi mihin tutti meni ja sai vielä omakätisesti roskakoriin lussuttimensa viskata. Katsotaan ja kerätään äitiyden supervoimia..


sunnuntai 11. syyskuuta 2016

Tappavan hiljainen rivarinpätkä.


Aamulla heräsin huonosti nukutun yön jälkeen ja vilkaisin kelloa. Puoli kahdeksan, niin vähän. Kerrankin kun olisi saanut nukkua pitkään. Pyörin, hyörin ja ja yritin löytää nukkumattia kauan mutta sitten annoin periksi ja nousin aamukahvin keittoon. Naureskelin itsekseni miten sitä aina jaksaa valittaa kun lapset valvottavat mutta kun lapset eivät ole kotona, nukun todellisuudessa paljon huonommin mitä yleensä. Havahdun unesta vähän väliä ja mietin pelottavan tyhjää lastenhuonetta seinän takana.

Oli outoa keittää aamukahvia kun kukaan ei pyörinyt jaloissa. Siivosin edellisillan juhlien jäljet ja istahdin Netflixin ääreen jossa vietin seuraavat pari tuntia. Join kahvia ja söin popcornia aamupalaksi kun tänään ei tarvinnut toimia esimerkkinä pienille ihmisille. Laskin minuutteja koska pienet ihmiset palaisivat kotiin. Oli outoa kun lelut pysyivät lelukorissa eikä kaaoksesta ollut tietoakaan vaikka olin jo toista tuntia ollut jalkeilla. Pelottavan outoa. Suoraan sanottuna masentavaa.




Koti ei ole koti ilman lapsia. Ilman lapsia koti on liian hiljainen ja siisti. Liian eloton ja masentava. Käyn joka ilta suukottamassa tyttöjä juuri ennen kuin itse menen nukkumaan. Ihailen nukkuvia lapsiani ja mietin miten onnekas olenkaan. Eilen illalla turun yöelämästä (okei, ei edes ihan yöelämästä koska lähdimme todella aikaisin kotiin nukkumaan. Kesällä on tullut juhlittua joka kuukausi jotain joten tällä kertaa houkutteli vain hyvät yöunet ja suihku) palatessamme menin tuijottamaan tyhjää lastenhuonetta. Kahta tyhjää sänkyä joista puuttui kaksi tuhisevaa pörröpäätä. Nuuhkaisin molempien tyttöjen tyhjiä sänkyjä ja ikävöin. Voi että miten ikävöin. Mutta toden totta ikävä tekee hyvää. Osaa taas aivan eri tavalla arvostaa sitä arkea. Nyt kuitenkin tuntuu että hetkeen en tahdo ikävöidä ja syksyn tullen on hyvä rauhoittaa viikonloput lapsille. 

Tällä kertaa ikävä tuntui siltä, että sitä kuuluisaa omaa aikaa on kyllä saatu kesän aikana tarpeeksi. Kesälomien aikana kerran kuussa vietetty yksi yö erossa lapsista ei tuntunut miltään koska arkisin olimme muuten aina yhdessä. Nyt taas töihin paluun myötä tuntuu että jo pelkät työpäivät ovat liikaa. Haluaisin vain liimata nuo kaksi pörröpäätä kainaloihini jotta voisimme aina olla yhdessä.



Mutta hei, tämäpä juuri tuon oman ajan tarkoitus onkin. Loppuviikosta voin olla jo aivan eri mieltä ja lähettämässä tappelevia ja kitiseviä lapsiani Timbuktuun. Siihen asti kuitenkin nautin tästä tunteesta kun koti on taas koti ja kaksi pientä pörröpäätä tuhisevat niin kiltisti omissa sängyissään. Juuri siellä mihin he kuuluvatkin. 

Eilen oli kerrassaan mainio ja hauska ilta. Onnistuneet synttärijuhlat kivan ohjelman, hyvän seuran ja ruoan parissa, Siltikin valehtematta juhlien paras osuus oli tänään kun pienet naurusuut saapuivat kotiin ja sain repiä koristeilmapallot heidän leikkeihin ja söimme yhdessä edellisillan herkkuja.


torstai 8. syyskuuta 2016

Äidin sydän ei jakaannu, se kasvaa.

Tiedättekö sen tunteen kun katsoo lastaan ja miettii miten sitä koskaan voisi hankkia koskaan toista lasta. Koska eihän sitä millään voi rakastaa jotain niin paljon kun sitä pientä ihanaa siinä. Kun lastaan katsoo, tuntuu kuin sydän pakahtuisi. Räjähtäisi, koska sitä rakkautta on siellä niin paljon. Miten muka jotain toistakin voisi rakastaa yhtä paljon koskaan? Eikö se sydän sitten jo ihan oikeasti räjähtäisi? Tälläisiä ajatuksia minulla oli Matildan raskausaikana vaikka alitajuisesti tiesin että tottakai tulisin rakastamaan häntä ihan yhtä paljon kuin Elviraakin. Se vain jotenkin silti tuntui niin uskomattoman mahdottomalta ajatukselta.

Mutta kun katson noita kahta vuorotellen, tunnen sydämeni räjähtävän molempien kohdalla ihan yhtä paljon. Minä olen saanut helposti, ehkä liiankin helposti kaksi aivan täydellistä tytärtä. Rakastan heitä niin paljon etteivät sanat tule koskaan riittämään sitä kertomaan. On niin mahtavaa olla äiti. Niin etuoikeutettua. Ja vaikka välillä niin hermoja riipaisevan rankkaa ja epätoivoista niin hemmetti, kyllä vaan niin kauhean mahtavaa! Ja minä saan olla äiti kertaa kaksi.

Rakas esikoiseni oli tänään iltapalan jälkeen sylissäni ja yhtäkkiä sanoi:

Kiitos äiti.

Kysyin häneltä että miksi sinä kiität?

Koska sinä olet niin hyvä kaatamaan minulle muroja!

Sain ison märän pusun poskelle ja pitkän halauksen. Kuiskasin pienen tyttöni korvaan minäkin sinua ja meinasin purkahtaa itkuun. Ihan vain rakkaudesta ja tästä upeasta arjesta jota saan elää ja jakaa kahden ihanan tyttären kanssa. Äitiys ei ole itsestäänselvyys ja arjen kiireiden keskellä sitä välillä unohtaa olla siitä niin kiitollinen kuin kuuluisi. Kun nuorempi tyttäreni osoittaa ikäväänsä ja rakkauttaan haukkaamalla minua pakarasta ja lätkäisemällä naamaan kerta toisensa jälkeen kielloista välittämättä, niin ei aina muista olla kiitollinen siitä hetkestä. Huonoinakin hetkinä sekä päivinä pitäisi muistaa olla kiitollinen että on joku joka kanssani tekee myös ne huonot hetket. Olla kiitollinen että on kaksi pientä ihmistä jotka joskus ajavat minut hulluuden partaalle. Ja tulevat vielä usein ajamaan.

Muistan lukeneeni jonkun viisaan joskus sanovan että äidin sydän ei jakaannu lapsimäärän kasvaessa, vaan kasvaa kokoaan. Se viisas joku.


tiistai 6. syyskuuta 2016

Mitä odottaa jos ei enää ikinä odota!?


Jos nyt kuitenkin se kolmas lapsi? Ei kiitos, ei ainakaan vielä. Opiskelemaan jotain uutta alaa? Opiskelu pitkällä tähtäimellä ei kiinnosta saatika mikään muu ala. Ilmottaudun mielummin kaikkiin mahdollisiin koulutuksiin töissä. Uusi työpaikka? Ei todellakaan, rakastan nykyistäni! Uusi asunto? Jep, tämä on liian pieni mutta todellisuudessa ei oikeasti ole mikään kiire muuttaa. Entäpä jos alotan pienen sivubisneksen lastenvaatteiden tai meikkien kotikutsuilla? Tai vaikka valokuvauskurssi? Entäpä uuden kielen opiskelu?

Edellä on mainittu ajatuksia ja erittäin  huikeita säätiedotuksen tavoin muuttuvia ehdotuksia pääni sisältä. Tiedättekö, minä taidan vähän kriiseillä. Panikoida, kriiseillä ja panikoida hieman lisää. Paniikin aihe? Elämän liiallinen helpottuminen.

Olen viimeiset kolme vuotta elänyt elämäni hektisintä aikaa. Muutoksia muutosten perään, kiirettä, väsymystä ja tunteiden vuoristorataa. Kesän aikana tahti ja arki on hidastunut toden teolla. Lapset kasvavat pikkuhiljaa isoiksi ja seuraava suuri muutos meidän arjessa on maaliskuussa kun tytöt alottavat päviähoidon. Maaliskuussa, niin kaukana! Ihanaa ja samalla niin pelottavaa. Osaako tässä enää rauhoittua ja tottua siihen, ettei joka vuosi välttämättä tapahdu sen kummempaa ja silti se vuosi on niin täynnä kaikkea ihanaa? Ihanaa arkea ja elämää. Olen viimeiset kuukaudet huomaamattani panikoinut rauhoittunutta arkea aika paljon. Ihan kuin väkisin yrittäisin jostakin keksiä ja kaivaa jotain stressattavaa ja tekemistä. Kun vihdoin voi nauttia ja olla niin miksi sitä ei enää osaa? Tai ainakin totuttelu näyttää vievän hieman aikaa.

Uusi ja rauhallinen arki on ihanaa, en väitä vastaan. Mutta kun on tottunut siihen että kädet on täynnä tekemistä ja jaksaminen kortilla, tuntuu olo aika tyhjältä ja tylsistyneeltä. On outoa kun ei ole mielessä seuraavaa "maalia" tai tapahtumaa joka jollain tapaa muuttaa elämän. Ehkä on vihdoin aika keskittyä hieman itseensä lasten sijaan ja keksiä vaikka jokin harrastus. Pitsinnypläystä taikka lintujen bongailua. Ken tietää, mutta jotain on keksittävä ennenkuin löydän itseni pissaamasta kahta viivaa tikkuun. Koska en todellakaan pode vauvakuumetta vaikka niin saatan itseäni huijata. En vain enää tiedä mitään mistään muusta kuin vaipanvaihdosta ja sinkkivoiteista. Ja nyt on aika muuttaa tämä asia.

Ja jos vaikka varmuuden vuoksi kahlaan vähän läpi blogini vanhoja tekstejä babybluesin ja väsymyksen ajoilta. Ihan vain vähän virkistääkseni muistiani...


sunnuntai 4. syyskuuta 2016

Rankka viikonloppu sanontakin on muuttanut äitiyden myötä merkitystään...


Oli vähän rankka viikonloppu, tuli biletettyä aamusta iltaan. Kahtena päivänä peräkkäin. Oli vähän rankka viikonloppu, pidin Netflixin sarjamaratonin enkä malttanut nukkua. Oli vähän rankka viikonloppu, kun käytiin kavereiden kanssa pienellä road tripillä, mökillä, konsertissa...etc. Kuulostaakoo tutulta? Meikäläiselläkin on takana rankka viikonloppu mutta koska äitiys, se tarkoittaa aivan jotain muuta kuin hauskanpitoa.

Nimittäin hampaita, mahatautia, muuten vain valvottuja öitä ja kiukuttelevia lapsia. Meillä rankka viikonloppu tarkoittaa tällä kertaa enterorokkoa. Kyllä, suu ja sorkkatautia. Porsaita koko perhe. Ihan meistä aikuisista lähtien.



Elviran mahatauti ei ollutkaan mahatautia vaan oksentaminen johtuikin kuumeesta. Oksennuskerrat jäivät kolmeen mutta kuume jatkui pari päivää. Kuumeen hälvennettyä ilmestyi näpyt jotka pistin ensin pikkusiskon sairastaman vauvarokon piikkiin. Vaan kun alkoi pikkusiskokin taas lämpenemään parin päivän päästä olin hieman äimänä. Ai että vauvarokko taas mukamas? Mutta kun löysin lämmön keran omasta kurkustani perjantaina työpäivän jälkeen rakkuloita oli diagnoosi selvä, enterorokko. Wipii...

Onneksi nyt ollaan jo voiton puolella. Itse näytän päässeeni naurettavan helpolla, pari erittäni kipeää rakkulaa kurkussa ja lämpöä yhden illan. Tytöt ovat myös jo paranemaan päin, Elvira oikeastaan täysin terve ja Matilda näppylöitä vailla valmis terveen papereiden omistaja. Mutta ei kolmatta ilman neljättä, tänään nousi perheen isimiehen kuume yli 39 asteeseen joten eiköhän sielläkin porsasrokko tee tuloaan. 

Että niin, vähän rankka viikonloppu takana. Onneksi pakastimessa on jäätelöä. Ja toisaalta, mitäpä minä tässä valittamaan rankasta viikonlopusta kun Matidalla on ollut hieman rankempaa viime viikot. Ensin vauvarokko ja sitten melkein heti perään entero. Jos nyt sitten koko suora heti kättelyssä ja vesirokko ensi viikolla? Tai sitten ei. Universumi ole kiltti, ei kiitos!


perjantai 2. syyskuuta 2016

Se hetki kun toivot ettei lapsesi osaisikaan puhua osa 3 !

Ensimmäinen osa löytyy täältä ja toinen osa täältä!

Tämä tapahtui tänään. Kun viikon viimeisin voimin työpäivän jälkeen raahustimme koko perheen kanssa Citymarkettiin herkkuostoksille. Tiedättehän, että kaupat tuppaavat perjantaisin kello viiden aikaan olemaan aika tyhjiä (tähän iso sarkasmi). Olimme maitohyllyjen kohdalla täydentämässä varastojamme. Maitohyllyä vastapäätä on hylly täynnä siidereitä, niitä aikuisten juomia. Nekös pientä taaperoa kiinnosti ja käveli pienten ostoskärryjensä kanssa vastapäiselle hyllylle siidereiden luo. Ja kuten aina, innosta piukeena olevan taaperon ääni on todella hiljainen ja silleen.

Äiti, äiti täällä on kaljaa! 

Äiti voisit ottaaa vähän tätä kaljaa!

Hiljaisuus. Maidot kärryyn ja pienen naurun saattelemana eteenpäin. Helotti äidin poskia muutenkin kuin vain flunssan takia. Ja samalla tunsin ihmisten katseet selässäni...Elvira on aikaisemmin sanonut jotain samantapaista kaupassa mutta sillä kertaa kaljankittaajana oli isi. Jostain syystä minua nauratta silloin niin paljon että meinasin pissiä housuuni. Ja jostain syystä nyt ei enää niin paljon. Karma, karma ja kerran vielä karma. Tai sitten vain taapero!