Kaksplus.fi

MENU

torstai 31. maaliskuuta 2016

Päiväkodin pihalla kuultua: Kun kotiäitiys vaihtui duuniin.


Huhhei ja terve. En tiedä mistä ja miten lähtisin tätä kaikkea ajatusten tulvaa purkaamaan. Noh, tosiaan täällä kirjoittelee nyt täyspäiväinen (ei tosiaankaan täyspäinen) tarhatäti. Työt alkoivat eilen ja olo on aika sekava, mutta onnellinen. Tiedättekö, kun on ollut kotona viimeiset yhdeksän kuukautta tekemättä sen enempää mitään aivotyötä, tuntuu että ne aivot ihan oikeasti ovat hieman pehmenneet. Mutta eiköhän tämä tästä.

Lasku työelämään oli aikamoinen, heti eilen työpäivän pituudeksi tuli 12 tuntia. Olin aivan naatti kun pääsin kotiin ja jopa auton ajamiseen keskittyminen tuotti vaikeuksia. Olisin vain halunnut jäädyttää, tiedättekö mitä se tarkotittaa? Kaikesta väsymyksestä huolimatta olo oli jotenkin tosi jaksavainen, noin niinkuin henkisellä tasolla. Oli ihana tunne kun kulunutta päivää miettiessäni tajusin että päiväni sisälsi kaikkea muuta paitsi niitä kotitöitä ja pyykkivuorta. Aivan mahtavaa. Tänään työpäivän jälkeen olen ollut omien lasten kanssa aivan eri äiti. Lapset ei ehkä sitä niinkään huomaa eroa entiseen, mutta se oma sisäinen tunne on aivan eri mitä viime viikolla. Sisäinen onnellisuus ja henkinen jaksaminen on aivan huipussaan. Ja ei, en todellakaan yhtään liioittele. Hetkeäkään en ole empinyt etteikö töihin paluu tekisi mulle hyväö mutta en osannut ajatella että oikeasti näin hyvää. Toki tässä hivenen on sitä alkuhuumaakin mukana, mutta silti. Kaaottinen yritys hallita uutta arkea on aika säälittävä, mutta jestas mä olen onnellinen. Ja poikki. Hyvällä tavalla uupunut joka nukahtaa hymy huulilla.




Palasin tosiaan takaisin tarhatädiksi turkulaiseen Sateenkaari Koto nimiseen firmaan. Yksikköni, eli päiväkoti jossa työskentelen on tällä kertaa aivan uusi minulle. Uudet työkaverit, uudet lapset ja uudet perheet. Kun yhtäkkiä pitäisi sisäistää suuri määrä uusia nimiä ja asioita, saattaa tälläinen aivotoimintonsa "Lomalla" nollannut kotiäiti olla hivenen sekaisin ensimmäiset päivät. Tai viikot. Mutta hyvinhän se eilinen sekä tämä päivä meni, eivätkä ne lapsetkaan niin kovin minua vierastaneet. Jo ensimmäisen päivän aikana minulle heräsi monen monta postausideaa joista voisin tänne blogin puolelle kirjoittaa. Ajattelin otsikoida kaikki töihin liittyvät ajatukset otsikolla Päiväkodin pihalla kuultua, se helpottaisi lukijoita nopealla vilkaisulla tajuamaan että aihe sisältää työjuttuja ja on helppo valita lukeakko vai ei. 

Uusi arki tuo tietenkin mukanaan aika järjettömän suuria muutoksia meidän tähän astiseen elämään. Tytöt ovat päivisin mammalassa hyvässä hoidossa joten heidän hoitojärjestelyt eivät tuota huolta taikka murhetta. Itselle on aika kova paikka olla yks kaks yllättäen erossa lapsista, vaikka se kieltämättä hyvää tekeekin. Mutta kuitenkin niin kauan ja niin tiukassa symbioosissa heidän kanssaan eläneen olo on aika ajoin aika orpo. Onneksi minulla on niitä "työlapsia" joita palluttaa kun suurin kriisi iskee! Tytöt eivät ole ragoineet mitenkään tähän uuteen tilsnteeseen ja tuskin reagoivatkaan. Meillä kaikki isovanhemmat ovat niin tiiviisti mukana elämässä että jokaisen koti on oikeastaan tyttöjennkin koti. Ja isovanhemmat isovanhempia, isolla iillä. 

Ikävästä huolimatta on aika helvetin hienoa palata töihin. Anteeksi kiroilu, mutta se koristaa miten tästä nautin. Jo pelkät päivittäiset automatkat töihin spotifyn soittolista huutaen jotain niin upeeta tälläisen kotiäidin elämässä. Ja jonkun muun tekemä lounas, se vasta luksusta onkin.


tiistai 29. maaliskuuta 2016

Reissaaminen lasten kanssa; ei kovin rentouttavaa mutta hirmuisen palkitsevaa.






Saatiin sunnuntaina yks kaks yllättäen idea että mitäpä jos lähdettäisiin päiväristeilylle. Rutisetaan viimiset mehut irti ennen äitiyslomani loppua ja nautiskellaan päivä perheen seurasta sekä hyvästä ruoasta. Tuumasta toimeen ja maanantai aamuna olimmekin jo matkalla turun satamaan. Väsyneet lapset kyydissä, ei tuo kellojensiirto ole meitä lapsiperheitä varten.

Laivaksi valiutui tällä(kin) kertaa Silja Line ihan siitä syystä että se on se "muumilaiva" ja meidän kotona asustaa pieni muumifani. Ja vähän suurempikin...Otimme tietenkin pelkän piknikristeilyn koska hytissä nukkumien pienten lasten kanssa ei houkuttele. Itse nukun laivalla aina kuin tukki, mutten uskalla kokeilla miten lapset nukkuisivat. Ja muutenkin, tuo päiväristeily on aivan tarpeeksi pitkä niin pienille kuin isoillekkin. 






Elvira on jo siinä iässä että hänen kanssaan reissaaminen on jo ihan mukavaa. Ja helppoa, kun ei tarvitse sen enempää miettiä kellontarkkoja päiväunia kuin ruoka-aikojakaan. Vaikka 2,5 vuotias poukkoilee ympäriinsä kuin pingispallo, oli reissu aika vaivaton hänen osaltaan. Sen sijaan tuo neiti 9kk aiheutti enemmän stressiä. Mikron ainainen metsästäminen ja vaippashow ahtaassa laivan vessassa ei ollut kovinkaan antoisaa. Koska ne hoithuoneet, ei tarvitse sanoa muuta kuin hyi. Ja kauhistus. Matildaa myös ärsytti ihan selkeästi kun hän ei päässyt vapaasti konttaamaan ja liikkumaan päivän aikana. Ei siis oikein ollut laiva tälläisen konttaavan neidin mieleen. Siitäkin syystä että meillä tosiaan ei nukuta kunnon päikkäreitä muuten kuin ulkona, joten aika väsyneissä meiningeissä mentiin koko päivä.





Vaikka lasten kanssa reissaaminen aiheuttaa harmaita hiuksia meille vanhemille, on se samalla silti niin kovin antoisaa. Se oman lapsen riemu, se on niin parasta. Kun Elvira ensimmäisen kerran pääsi muumipeikon kanssa jumppaamaan, ei paljon riemua hidastanut se että muumihumppa tuli ruotsiksi. Muiden lasten kanssa oli niin upeeta tanssia ja juosta heidän perässään. Se oman lapsen riemu on se minkä takia näitä reissuja tehdään vaikka olisi miljoonasti helpompaa olla kotona. 









Kun saavuimme illalla satamaan, Elvira vilkutti laivalle ja sanoi: heihei, nähdään sitten huomenna. Kaikesta palkitsevuudestaan huolimatta me katsottiin Tinon kanssa toisiamme ja todettiin: ehkä pikemminkin viiden vuoden päästä.


sunnuntai 27. maaliskuuta 2016

Hullut ne lapsia nopealla aikataululla tekee.



Otsikko kertoo kaiken. Teksti oli tässä. Hei hei ja hyvää sunnuntai illan jatkoa jokaiselle. No ei vaan, otsikko on aika kaiken kattava mutta jos nyt siltikin sanasen taikka parin kertoisi.

En koskaan sen enempää ajatellut miltä arki kahden pienen lapsen kanssa oikeasti olisi. Tiesin, että arki tulisi olemaan työn ja touhun täyteistä. Tiesin että olisi aikoja kun hakkaisin päätä seinään kaksin käsin mutten sen enempää sitä ajatellut. Tai ajattelin, mutta ajattelin että se tulee ja yllättää eikä sitä voi suunnitella. Halusin ottaa arjen avosylin vastaan koska rankkaa se tulisi jokatapauksessa olemaan. Ja rankkaahan se onkin, mutta yllätyin että miten rankkaa. Henkisesti nimittäin.

Jos mietitään ensin fyysisiä juttuja niin rakastan arkea kahden pienen lapsen kanssa. Touhu ei lopu sitten millään ja ikinä ei tule hetkiä kun ei oikeasti olisi mitään tekemistä. Eri asia että jaksaako tai viitsiikö tehdä, mutta tekemistä löytyy varmasti. Fyysisesti arki myös yllätti siinä mielessä positiivisesti, että ei se olekkaan ihan niin kaaosta mitä ajattelin. Halutessaan kotityöt ja kaikki muutkin asiat hoituvat kahden pienen lapsen kanssa ja kyllä niitäkin hetkiä tulee kun voin rauhassa istahtaa kahvikupin ääreen. Fyysisesti arki on välillä kovinkin hektistä, mutta yleensä mukavan touhukasta ja työntäyteistä.



Henkisesti taas arki oli aivan jotain muuta mitä ajattelin. Henkisen rankkuus yllätti minut aivan täysin, ja voi kyllä miten se yllättikin. Olin henkisesti yrittänyt valmistautua arkeen koska Elviran vauvavuotena kärsin pienestä babybluesista. En halunnut antaa sille tällä kertaa sijaa ja tässä asiassa olenkin onnistunut todella hyvin. Kaikesta väsymyksestä ja harmaista hiuksista huolimatta olen ollut iloinen, jaksava ja hyvin onnellinen. Onnellisuudesta huolimatta arkeen on mahtunut hyvinkin paljon hetkiä jolloin tekisi mieli hakata päätä seinään, itkeä ja nauraa samaan aikaan. Kaikken eniten arjessa on raastanut se riittämättömyyden tunne. Kun molemmat tytöt tarvitsee syliä tai ruokaa samaan aikaan. Kun talo näyttää kaatopaikalta ja soppa-ainekset odottavat pilkkojaansa. Kun vaan yksinkertaisesti kädet ei riitä. Voi että se raastaa hermoja ja vetää mielen matalaksi. Henkisesti on ollut hyvin rankkaa myöntää että aina vaan ei jaksa tai pysty olemaan hyvä äiti, vaimo tai pirttihirmu.

Niin kauan kuin olen haaveillut kahdesta lapsesta, olen haaveillut pienestä ikäerosta. Jos Matilda olisi tullut heti kun lupa annettiin, olisi meidän tytöillä ollut vain aavistuksen verran yli vuosi ikäeroa. Luojan kiitos hän antoi hetken odotuttaa itseään..Jokaisella pilvellä on hopeareunus vai miten se meni ja nyt jälkikäteen ne negatiiviset testit eivät tunnukkaan enää yhtä pahalta...Vaikka pieni ikäero oli mun kohdalla itsestäänselvyys jos vain se meille suotaisiin, en yhtään ihmettele miksi toiset odottaat vuosia ennen uutta yritystä. Onhan tämä arki nyt välillä aikamoista hullunmyllyä. Ja rankkaa. Eikä pelkästään minulle, vaan koko perheelle ja parisuhteelle. 

Mutta elämässähän mitää olla hieman hullu vai mitä? Välillä kyllä mietin että ollaanko me oltu hullun sijaan jopa vähän tyhmiä. Tai ainakin liian yllytyshulluja. Reilu kolmeen seurusteluvuoteen mahtuu kaksi asuntoa ja kaksi lasta. Aika kova tahti ja aikamoinen riski epäonnistua tai pilata kaikki tämän kaaoksen ja väsymyksen keskellä. Mutta tässä ollaan, yhdessä ja jotakuinkin yhtenä kappaleena. Mutta kyllä me taidetaan vähän hulluja olla. Taitaa kaikki vanhemmat hieman tärähtäneitä olla. Eihän tätä muuten jaksaisi. Ainakaan kovinkaan montaa kertaa.


lauantai 26. maaliskuuta 2016

Hippasen hipimpi mutsi: sinivalkoisempi kuluttaja.


Tuossa yksi päivä istuessani kahvikupposen äärellä, silmäni osuivat maitopurkin kylkeen jossa luki jotakuinkin näin: jos lisäisimme 10 euroa kuussa kotimaisten tuotteiden ja palveluiden käyttöä syntyisi suomeen 10 000 uutta työpaikkaa. Ajatuksena naurettavan epärealistinen että kaikki suomalaiset saataisiin tähän kamppanjaan mukaan mutta minä. Niin, miksipä ei? En sano että lähden laskemaan juuri tuota kymmentä euroa mutta hiljaa hyvää tulee. Pienin askelin kohti parempaa huomista. Pienin askelin kohti sinivalkoisempaa kuluttajaa.

Koska olen vasta tutustumisasteella kotimaisuuteen (toki ennenkin käyttänyt kotimaisia tuotteita, kukapa meistä ei mutta lähinnä tarkoitan sitä että tietoisesti katson hyllystä ne kotimaiset vaihtoehdot.) ajattelin aloittaa helposta ja aika vaivattomasta asiasta: hygieniatuotteista. Tällä hetkellä resurssit (lue: levottomat lapset kauppareissulla) eivät anna periksi kovinkaan aikaavievää etikettien syynäämistä. Joten, aloitan jostakin jota ei tule ihan joka kauppareissulla ostettua ja näistä tuotteista on todella helppo bongata se avainlippumerkki. 

Ensimmäisenä sinivalkoistin oman shampooni sekä hoitoaineeni. Ja voi hyvä luoja miten herkulliselta nämä tuoksuvat! Hinta oli aavistuksen verran korkeampi kuin se tuttu Garnier, mutta ei todellakaan mitenkään huomattavasti. Ja hygieniatuotteista on hyvä aloittaa kotimaisuuden kannattaminen jos kotimaisten tuotteiden korkeampi hinta mietityttää (tämä tosin ei aina pidä paikkaansa, kotimainen voi olla myös edullisempi): hygienia- ja kosmetiikkatuotteita tulee ostettua sen verran harvemmin ettei hivenen korkeampi hinta ole kovinkaan huomattava kuukausibudjetissa.

Suosin suomalaista mutten aio niitä ulkolaisia kuitenkaan unohtaa. On asioita joista en luovu ja yksi niistä on mahdollisimman stressitön sekä mukava elämä. Joten, en ota tästä asiasta stressiä. Myös pienillä askeleilla on merkitystä joten älä ajattele niin etteikö sillä olisi väliä valitsetko tällä kertaa sen kotimaisen vai ulkomaalaisen tuotteen. Kyllä sillä on. Pienistä puroista kasvaa suuria jokia, niin se vain oikeasti menee.

Suositaanko teillä kotimaista ja missä määrin?


torstai 24. maaliskuuta 2016

Viimeisiä viedään, hyvästi tylsä kotiäitiys!

Eilen pyörähti käyntiin viimeinen viikko kotiäitinä. Tänään tosin oli jo pehmeä lasku työelämään kun osallistuin aamupäivän ajan firman järjestemään koulutuspäivään. Kyllä vaan niin malttamattomana odotan että työt alkavat ja pääsen takaisin "normaaliin" arkeen!

Niinkuin olen monen monta kertaa jo ohimennen maininnut, kotiäitiys ei ole minun juttuni. En ole äiti, joka tykkää päivästä toiseen oleilla kotona ilman aikatauluja tai käydä innokkaasti erilaisissa kerhoissa ja äitijutuissa. Todella moni on kysellut minulta millä mielin palaan töihin ja kun totean etten malta odottaa sitä ihmiset kysyvät: ihanko tosissasi vai? Jep kyllä, kotiäitiys ei ole minun juttuni yleensä totean siihen perään. Aluksi mietin etten kovin hehkuttaisi (voiko näin sanoa...?) sitä, etten juurikaan viihdy kotona ja kaipaan omia juttuja. Mietin, mitä ihmiset minusta ajattelisivat. Olisinko heidän mielestään huono äiti koska en jaksa omia lapsiani? Vaikka kysehän ei missään nimessä ole siitä. Tai no, hivenen. Rakastan lapsiani ylikaiken mutta kieltämättä heidän kokopäiväinen hoitaminen ilman muuta elämää kyllä kyllästyttää. Mitäpä sitä kaunistelemaan.

Pienen ajatustyön jälkeen tulin kuitenkin siihen tulokseen että mitäpä sitä peittelemään. Tiedän, etten ole ainut äiti joka ei jaksa olla kotona joten miksi siitä ei voisi ääneen puhua. Jos joku minut tuomitsee niin tuomitsekoon, olen yrittänyt opetella elämään vähemmän muiden mielipiteistä välittäen ja tämä on oikein oiva harjoitus sen suhteen. Lapset ovat suuri osa elämääni, mutta kuitenkin osa sitä. Vaikka olen puskenut ulos yhteensa melkein kahdeksan kilon verran vauvaa, en ole muuttunut toiseksi ihmiseksi. Osittain kylläkin, mutta en ihan kokonaan. 

Ja tiedättekö, tuntuu että töihin paluun myötä olen jopa parempi äiti mitä ennen. Kun saan takaisin sitä omaa elämää, omia asioita ja omaa aikaa niin jaksan taas täysillä olla kotona se äiti. Olin tänään aamupäivällä erossa mun pikkupilteistäni ja tuntui kuin olisin aivan eri ihminen sen jälkeen. Kun sain hetken olla täysillä Laura, jaksoin taas paremmin olla täysillä Äiti. Vaikka nämä kaksi pelaavat ihan kohtalaisen hyvin yhteen, he tarvitsevat ehdottomasti molemmat myös laatuaikaa yksikseen. 


keskiviikko 23. maaliskuuta 2016

Maailman rakkain vihamies.


Kukas muukaan kuin se oma sisko. Matildan liikkeelle lähdön myötä siskosten välinen suhde on ottanut aimo harppauksen eteenpäin. Niin hyvässä kuin pahassakin.

Ärsyttää kun pikkusisko koskee leluihin. Ärsyttää kun pikkusisko koskee. Ärsyttää kun pikkusisko tulee lähelle. Ärsyttää kun pikkusisko seuraa perässä. Ärsyttää kun pikkusisko itkee. Ärsyttää kun pikkusisko nauraa. Ärsyttää, teki pikkusisko mitä tahansa.

Ja toisaalta:
Miksi pikkusisko itkee? Mikä pikkusiskolla on hätänä? Äiti anna pikkusiskollekkin. Äiti miksi pikkusisko ei saa jätskiä? Äiti anna Matildallekkin. Äiti missä sisko on? Tuo sisko tänne. Minä halaan pikkusiskoa. Minä pussaan pikkusiskoa. Minä rakastan pikkusiskoa. Tule Matilda leikkimään.



Pikkusisko seuraa isosiskoa kuin hai laivaa. Meni Elvira minne tahansa, pieni pörrötukka seuraa niin kovaa kuin nelivedolla pääsee. Isosiskon leikit on parhaita. Isosiskon lelut on parhaita. Ja isosiskon tekemiset on niin mielenkiintoisia. Isosisko on niin hauska ja ihana tyyppi.

Ja toisaalta:
Koske isosisko minuun silloin kun ei ole sopiva hetki. Kuulet sen kyllä. Ota kädestäni jokin lelu tai kehtaa olla antamatta minulle sinun kädessäsi olevaa lelua. Kuulet sen kyllä. Koske minun ruokaani. Kuulet sen kyllä. Komenna minua. Kuulet sen kyllä. Minä huudan, murisen ja heilutan käsiäni.

En olisi ikinä uskonut että se kuuluisa sisaruksien keskeinen viharakkaussuhde voi oikeasti alkaa jo näin nuorena. Samaan aikaan niin kovin raivostuttavaa ja hellyyttävää. On päiviä kun nuo kaksi tuntuvat olevan koko ajan toistensa kimpussa. Milloin pienempi puoliksi vahingossa ja isompi mukamas vahingossa... Mutta tänään kun nuo kaksi leikkivät naureskellen yhdessä suurimman osan päivästä niin mietin taas miten oikealta kaksi lasta tuntuu. Sisarus, paras asia mitä vanhemmat voivat lapselle antaa. 


maanantai 21. maaliskuuta 2016

Häpeä sinä senkin kuplamuovimutsi.



Törmäsin aamulla facebookissa pitkästä aikaa ihan älyttömän hyvään artikkeliin (klik). Artikkelissa käsitellään nykyajan ylivarovaista kasvatusta siltä kantilta että oliko ennen kaikki paremmin. "Kyllä ennen muinoinkin pärjättiin" on lause jota toiset vihaa ja toiset rakastavat. Itse kuulun molempiin. 

Artikkeli osui ja upposi minuun. Kahdella eri tavalla. Ensin ajattelin että jes, juurikin näin! Ja sitten pikkuhiljaa tajusin että ei hitto, minähän kääräisen nuo kaksi pientä hönöä vähän liiankin usein sinne kuplamuoviin. Ei, älä, varovasti, kohta sattuu raikaa kun Elvira ja Matilda mennä viipottavat pitkin asuntoa taikka puistoa. Niin että esimerkiksi nämä pienet pitäisi joskus päästää yksin kävelemään kouluun? Enkö voi saattaa heitä kädestä pitäen vaikka vielä ammattikouluunkin...


Ennen äitiyttä ajattelin että olisin artikkelin kuvailema "vanhan ajan kasvattaja". Niin minäkin olen saanut nimittäin kasvaa, lähimetsissä ja puistoissa römyten ja leikkien. Kotiin tultiin silloin kun kello näytti kotiintuloaikaa ja puhelimet olivat aivan nevähööd tai ainakin niin fiinejä juttuja ettei niitä juurikaan ala-asteikäisillä ollut. Ajattelin aina että kasvattaisin lapseni samalla tavalla. Antaisin heidän elää, kokeilla, kiipeillä ja oppia jopa hieman kantapäänkautta. Vaan kappas kappas, täällä mä melkein jo suunnittelen turvamiehen tai vähintäänkin etsivän palkkaamista joka raportoi lasteni jokaisen askeleen. Miksi minusta on tullut tälläinen arkajalka? Ja ennenkaikkea, mitä ihmettä minä pelkään?

Jälkimmäiseen on helppo vastata, pelkään kaikkea. Ampiaisen pistoista CSI Horation jahtaamiin sarjamurhaajiin. Pelkoa on monenlaista ja moniasteista mutta voi että sitä on...Pelkoa, pelkoa ja pelkoa. Siinä tiivistys mitä äidin pään sisällä liikkuu. Ahdistaa ajatella jos maailma ei olekkaan hellä lapsilleni. Mutta miksi? Vaikka maailma muuttuu niin ei se nyt niin paljon ole omasta lapsuudestani muuttunut. Miksi silloin ei pelätty? Tai toisaalta, en minä ole koskaan kysynyt että paljonko sen ajan vanhempia ahdisti ja pelotti lastensa puolesta. Ehkä siitä ei vain silloin tehty numeroa.



Jos mä saisin päättää, käärisin molemmat tytöt kuplamuoviin ja pitäisi heidät ikuisesti peräkammarinflikkoina. Vaan kun se maailma ei oikeasti pyöri niin. Vaikka kuinka haluaisin kieltää kaikki vähänkin riskialttiit miekkailuleikit tai alamäkeen juoksemisen niin mun on opeteltava sanomaan sisäiselle pelkurilleni ei. Jankattava kerta toisensa jälkeen mantraa: kyllä ne lapset kestää. Kyllä ne lapset saa elää. Onneksi mulla on aikaa ja mahdollisuutta kasvaa lasteni rinnalla. Pikkuhiljaa lasten tahdin mukaisesti opetella luottamaan siihen että kyllä ne lapset pärjää.



Joka päivä taistelen sisäisen kuplamuovimutsini kanssa. Hetken aikaa sitten Elvira tippui omasta juniortuolistaan ja kolautti mojovan mustelman otsaansa pirttipöydän kulmasta. Mun olisi samantien tehnyt mieli nakata niin tuoli kuin pöytäkin ulos ikkunasta ja ottaa tilalle vaahtomuoviversio pöydästä sekä tuplaturvavaljailla varustettu syöttötuoli. Kuitenkin tyydyin hiljentämään kuplamuovimutsin ja otin huutavan taaperon syliini. Puhalelltiin, lohdutettiin ja lopuksi todettiin että: sellaista sattuu.


Loppuun täytyy vielä todeta että hemmetti sinä valehteleva Ultra Bra joka laulaa: Minä suojelen sinua kaikelta mitä ikinä keksitkin pelätä. Ei ole sellaista pimeää, jota minun hento käteni ei torjuisi.

Sellaista todellakin on. Ja paljon onkin. Enkä voi muutakuin kestää sen ajatuksen.


sunnuntai 20. maaliskuuta 2016

Virvon varvon!















Ihanaa palmusunnuntain iltaa kaikille! Me ollaan kyläilty tänään kuin tuulispäät: pappalassa, mummilassa ja isomamman syntymäpäivillä. Edelleenkään en lakkaa ihmettelemästä miten uuvuttavaa syöminen ja paikallaan istuminen voi ollakkaan! Mutta koska on palmusunnuntai, koko päivän idea oli kahvittelun lisäksi tietenkin virpominen! 

Koska meidän lapset ovat vielä niin kovin pieniä, he eivät suinkaan kierrelleet ovelta ovelle. Virvoimme vain isovanhemmat, tädin, isotädin (minun tädin, jos tajusitte) ja isomamman. Itse en todellakaan miellä virpomista kerjäämiseksi tai muuksi negatiiviseksi asiaksi mutta ajattelen niin että tytöt saavat sitten mennä ovelta ovelle kun ovat tarpeeksi vanhoja. Sitäpaitsi, jos tuon isomman neidin suklaahumalatilaa katsoi tänään niin kyllä oli aivan riittämiin herkkuja.

Tänä vuonna koristelimme oksia hieman kierrätysteemalla: leikkasin koristenauhoja irtokarkkipussista (irtsari vai irttari, mitä sanot!?) Helppoja, halpoja ja kestäviä koristeita! Käytetään varmasti myös ensi vuonna. Koska me emme olleet kotona koko päivänä, jätimme etupihalle korin jossa oli namuja ja pienen viestin virpojille. Kieltämättä ajatus vitsattomasta korista mietitytti, mutta kun saavuimme kotiin oli korissa yli viisi vitsaa! Ja karkkejakin vielä jäljellä...

Vaikka virpojia oven takana on käynyt niin sosiaalisessa mediassa on käynyt ilmi että virpojat olivat hieman hukassa. Onko virpominen jäämässä unholaan? Ja miksi? Onko se niin yleistä etteivät vanhemmat anna lastensa virpoa vai eikö se vaan kiinnosta enää nykyajan lapsia? Tai onkohan halloweenin karkkikepponen syrjäyttänyt tätä perinnettä? Mitä mieltä sinä olet? Kävikö teillä pieniä virpojia tänään?