Kaksplus.fi

MENU

sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Kohti helpompia iltoja ja parempia öitä.


Elviran nukuttaminen on aika ajoin ollut fiasko. Sängyssä pyöritään, hyöritään eikä anneta väsymykselle periksi vaikka silmät jo lupsuvat kiinni. Isi tai äiti ei saa liikaahtaakkaan ja pitää pienintäkään äännähdystä tai neiti pomppaa salamana ylös. Nukutussessiot kestää yleensä puolesta tunnusta tuntiin. Öisin heräillään myös etsimään tuttia ja silittäjää, yöllinen meuhkaaminen voi kestää myös reilusti yli tunnin. Väsyttävää, kyllä. Tähän oli tultava muutos.

Elvira taisi olla vähän reilu kaksi kuukautta kun alkoi nukkua kokonaisia öitä. Hampaiden tulon myötä yöt menivät levottomiksi ja silitystä vaadittiin jotta nukkumatti tulisi takaisin. Elvira tottui vanhempien läsnäoloon ja kosketukseen osana nukahtamisrituaalia ja tässä sitä ollaan, nukuttamispulmien keskellä. Mulla ei sinällään ole mitään sitä vastaan että iltaisin silitän Elviran uneen, päinvastoin. Tiedän että tämä tuo turvaa pienen ihmisen yöhön. Mutta koska Elvira vaatii silittämistä nukahtamiseen, vaatii hän sitä tottakai sitten myös öisin. Joka on ei niin kiva juttu. Väsyttää meitä vanhempia, mutta niin myös neitiä itseään todella kovin. Muutama viikko sitten päätimme kohdata meidän uniongelmat ja aloittaa niiden kukistamisen.Ajatuksena tietenkin on että  Elvirasta tulisi kokonaan itsenäinen nukahtaja. Jos iltaisin Elvira osaisi nukahtaa ilman silitystä, osaisi hän sen tehdä myös öisin kun tutti on hukassa. Mitä sitten olemme tehneet?



Homma on aika yksinkertainen: Elvira juo iltamaidon sängyssään jonka aikana isi tai äiti on vielä vierellä. Kun tuttipullo on tyhjä, tehdään vaihturit tuttiin ja toivotetaan hyvät yöt. Elviraa jää yksinään sänkyyn. Nukuttaja siirtyy meidän makkariin löhömään sängylle ja datamaan. Jos Elvira alkaa itkeä, mennään laittamaan tutti suuhun ja "kaatamaan" hänet takaisin makuuasentoon. Tätä toistetaan niin monta kertaa kuin tarvis. Harvoin nukuttaminen on edes itkuista hommaa, Elvira muutaman kerran rääkäisee mielenosoituksesksi ja sitten tyytyy höpöttämään itsensä uneen. Jos lastenhuoneesta kuuluu iloista höpötystä tai jokeltelua, en yleensä mene huoneeseen. Useimmiten Elvira rauhoittuu ja nukahtaa omin avuin. Tähän koko keissiin menee puoli tuntia- tunti, mutta on meille kaikille mukavampi ja rennompi tapa. Ainakin pitkällä tähtäimellä. Joskus Elvira on todella itkuinen mennessään nukkumaan ja koko touhu on pelkkää huutoa, niinkuin esimerkiksi tänään. Huono ilta, huono nukuttamishetki. Pistän hampaiden piikkiin! Kuitenkin, jos Elvira on itkuinen olen antanut periksi ja ollut loppuun asti läsnä. Mun kasvatusmetodeihin ei vain kuulu lapsen huudattaminen uneen. Liian syndäntä särkevää. En tiedä onko tämä "periksi antaminen" kovin haitaksi tähän prosessiin, mutta hiljaa hyvä tulee ja toivon että kärsivällisyys palkitaan. Myös hieman hennommilla keinoilla!

Ovatko yöt sitten parantuneet? Kyllä ovat. Näiden viikkojen aikana meillä on ollut viikottain parikolme kokonaista yötä. Ja mikä parasta, jos Elvira herää yöllä hän nukahtaa todella nopeasti uudestaan eikä vaadi silittelyä. Lastenhuoneesta voi öisin kuulua vinkaisu, ähinää ja puhinaa muttei kuitenkaan vaadi aikuisen läsnäoloa. Ihan mahtavaa! Toki poikkeuksiakin on ja varmasti tulee vielä kauan olemaan, onhan kyseessä kuitenkin pieni lapsi. Päätavoite on saada useimmat yöt kokonaisiksi ja rauhallisiksi mutta aina pari huonompaakin joukkoon mahtuu. Tänään tosiaan oli hieman huonompi ilta, mutta huomenna jo aivan varmasti parempi. Toivotaan ainakin niin. Seuraavaksi olisi aika vieroittaa Elvira ilta maidosta hampaiden suojelemiseksi, mutta kaikki aikanaan ja asia kerrallaan. Ettei pienen ihmisen maailma mene sekaisin! Tähän asti unikoulu on ollut pelkkää plussaa ja positiivista siis!


perjantai 28. marraskuuta 2014

Taistelu arpia vastaan!



Raskaus muutta kehoa ihan älyttömästi. Suurin osa muutoksista voi häipyä hyvinkin nopeasti synnytyksen jälkeen mutta osa on tullut jäädäkseen. Todella harva on siunattu keholla joka palautuu aivan täydellisesti raskaudesta ja synnytyksestä. Onnekkaita ovat he, mutta toisaalta ne jäljet ovat hyvin pieniä siihen verrattuna mitä raskaudenruntelema kroppa on tehnyt ja tuottanut. 

Mä palauduin viime raskaudesta ja synnytyksestä aika nopeasti ja melkeinpä samaan lähtötasoon mitä olin ennen raskautta. Samat vaatteet menevät päälle mitkä menivät ennen raskauttakin. Toki etureppu oli hieman löysempi mitä ennen raskautta mutta sen saa hyvin piilotettua farkkujen vyötärön alle, nou problem siis. Oikeastaan ainoat raskaudesta jääneet jäljet kropassani tällä hetkellä ovat arvet, ne pirulaiset. Niin ja tottakai hieman vähemmän terhakat meijerit;) 



Osasin aavistaa ihoni repeytyvän vauvavatsan kasvaessa. Ihoni on erityisen herkkä raskausarville ja niitä oli jo ennen raskautta, murrosiän ja painonnousun ansiosta. Olin siis valmistautunut arpiin ja ihoni repeytymiseen raskauden aikana, mutta silti koitin taistella niitä vastaan. Elviran odotus aikana mulla oli käytössä muistaakseni SepaMedin voide joka oli tarkoitettu raskausarville ja niiden ehkäisyyn. Tönkköä tavaraa joka imeytyi huonosti eikä tuntunut olevan mitään apua. Vaikka kyllä aika huonosti muistin rasvaillakkin...

Tällä kertaa ajattelin aloittaa taistelun arpia vastaan ajoissa. Se alkoi itseasiassa jo ennen plussaa koska rasvailin vanhoja arpia haalistumisen toivossa. Tällä kertaa aion turvata ja luottaa kehuttuun, satojen käyttötarkoitusten ihmeaineeseen: Kookosöljyyn! Tähän asti voide on tehnyt tehtävänsä vanhojen arpien haalistamisessa, ne itseasiassa ovat parantuneet viimeisten kuuden viikon aikana enemmän kuin koko vuonna synnytyksen jälkeen. Plussan pärähtäessä testiin olen muistanut (melkein) joka ilta rasvata kookosöljyllä masun. Viime raskaudessa ensimmäiset arvet taisivat ilmestyä +20 viikolla jos muistan oikein. Katsotaan miten tällä kertaa käy! Toivotaan parasta että öljy auttaa edes vähän taistelussa tiikerinraitoja vastaan! Itse uskon säännöllisen rasvailun auttavan ehkä hieman, mutten usko että mikään rasva estää arpien muodostumista kokonaan. Iho ja ihmiset ovat vain niin erilaisia, toiset saavat raidat ja toiset eivät. Kuuluisin toki mielummin tuohon jälkimmäiseen porukkaan mutta jokatapauksessa aion kantaa arpeni ylpeydellä. Olen tehnyt jotain uskomattoman hienoa ja sen aiheuttamat jäljet sallittakoon! Vaikka niitä vastaan aion taistellakkin..

Samaa tavaraa käytän myös hiusnaamiona sekä naamarasvana, suosittelen! Tuo purkki maksaa n.10 euroa ja on todella riittoisaa tavaraa.


keskiviikko 26. marraskuuta 2014

Ensiaskeleet!

Tänään se tapahtui, Elvira otti ensimmäiset askeleensa! <3 Vuoden, kuukauden ja kahdenkymmenenpäivän ikäisenä! Meidän pienisuuritaapero. Ollaan Tinon kanssa ihan superinnoissamme ja niin kyllä neitikin, koko ajan pitäisi päästä treenaamaan uutta taitoa. Ja joka askeleella menee jo paremmin! Kaikessa lyhykäisyydessään tämä hehkutuspostaus oli tässä! Tai melkein, tässä vielä pieni videonäyte meidän kävelevästä vaippapepustamme! <3


tiistai 25. marraskuuta 2014

Surkuhupaisa joulukorttikuvaus.






Nyt kun olen äiti ja minulla on oma perhe, on minulla myös "vastuu" lähetää ihan omat joulukortit sukulaisille ja kumminkaimoille. Blogit ovat pullollaan mitä ihanampia joulukorttikuvia bloggaajien lapsista ja tottakai mun oli kannettava korteni kekoon tässä asiassa. Jälkiviisaana voin taas sanoa että helpommin sanottu kuin tehty...Selkeä visio ja idea päässä, mutta toteutus reippaan taaperon kanssa on ihan jotain muuta kuin helppoa...Tässä muutama otos meidän surkuhupaisasta kuvaussessiosta.





Niinkuin huomaa tonttuhattu oli ihan kamala meidän kirpun mielestä. Mä en voinut muutakuin nauraa (melkein itkeä) tätä touhua taas kerran. Kyllä se vaan niin on että äitinä on aivan turha suunnitella liikaa, lasten ehdoilla mennään. Ensi jouluna Elvira on jo onneksi sen verran vanha että luultavasti jo yhteistyökykyinen (lahjonta&kiritys;) ) mutta silloin on toinen pikkutermiitti repimässä hattua päästään! Kyllähän muutama korttikelpoinen kuva saatiin, mutten viitsi niitä täällä esitellä koska suurin osa kortin saajista lukee blogiani. Olisihan se tylsä nähdä ennakkoon mikä kortti sieltä laatikosta tipahtaa! Jospa nyt vihdoin ja viimein luovuttaisin näiden kotikuvaussessioiden kanssa. Ainakin tämän vuoden osalta...

sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Kun äiti onkin hirviö.

Tästä tulee luultavasti blogihistoriani suorasanaisin teksti ikinä. Olen niin järkyttynyt, vihainen ja surullinen että annan näppäimistön sauhuta sanoja säästelemättä. Koitan kuitenkin saada tekstistä edes jonkin verran ymmärrettävän. Aiheena on viikonlopun järkyttävin uutinen, Kuopion lapsisurma. Nämä on näitä uutisia joilta mielelläni sulkisin silmäni, mutta himo somettajana näiltä ei voi välttyä. Mutta asiaan, vaikka se niin järkyttävä onkin. 

Ensimmäisen kerran uutisen luettuani tunsin suurta surua lapsia kohtaan. Ihminen, jonka syli pitäisi olla maailman turvallisin kääntyy heitä vastaan ja riistää itsekkäästi heidän henkensä. Ihminen, jonka pitäisi suojella heitä kaikelta pahalta tekeekin sen pahimman. Ihminen, joka kantaa titteliä äiti.

Ei ole kauaa aikaa kun eräs äiti pamautti auton kanssa bussia päin ja tappoi karmealla teollaan kolme lastaan. Itsekäs, kamala ja kaikkea muuta kuin inhimillnen teko. Aivan sanoinkuvaamattoman oksettava. Ja mitä tämän jälkeen saa lukea somesta ja mediasta? Pääntaputuksia ettei kukaan voi tietää miten rankkaa äidillä oli!? Luin näitä juttuja hetken suu auki ja mietin että mitäs +@#! mä just luin. Äiti tappaa kolme lastaan ja joku ihan oikeasti puolustelee äitiä tässä tilanteessa? Vaikka olen ihan  ymmärtää häntäälyttömän empaattinen ihminen niin tähän ei mun ymmärrys riitä. Eikä tarvitsekkaan. Mutta cmoon, äiti oli sairas, koittakaa ymmärtää häntä. Eiköhän jokainen tiedä että nämä molemmat äidit olivat enemmän vähemmän  sekaisin päästään koska tekivät mitä tekivät. Ei, ei heru sääliä eikä empatiaa. Pelkkää vihaa ja halveksuntaa.

Törmäsin facebookissa otsikkoon jossa kerrottiin Kouvolan perheen olevan lastensuojelun asiakkaita. Tästähän riemu ratkeaa, seuraavaksi syytetään Suomen paskaa lastensuojelua. Lastensuojelunhan olisi pitänyt osata ennustaa äidin muuttuminen hirviöksi, ei ole äidin vika ettei hän saanut apua ja teki mitä teki. Suomen valtion sekä ylikuormitetun lastensuojelun vika. Osittain totta, mutta en silti lähtisi hakemaan syytä kenestäkään muusta kuin teon tehneestä äidistä. Ymmärrän että äiti oli sairas, mutta on silti turha lähteä syyttämään ketään muuta kuin äitiä. Valitan, mutta mun ymmärrys ei riitä vaikka kyseessä olisi kuinka sairas ihminen tahansa. Olisi sitten riistänyt oman henkensä eikä viattomien lastensa henkiä. Ei empatiaa.

Mun tämän hetkinen ajattelutapa on todella mustavalkoinen, tiedän. Olen kuitenkin niin surullinen ja vihainen etten aio edes yrittää ymmärtää näiden hirviö äitien tekoja. Eikä mulla kyllä ole haluakaan ymmärtää. Toivon että Kouvolan hirviöäiti saa apua ongelmiinsa jotta tajuaa tekonsa kauheuden ja joutuu elämään sen kanssa koko loppuelämän. Toivon myös että hän ei tule koskaan ikinä saamaan lapsia. Tälläinen nainen ei ansaitse maailman hienointa nimitystä, äitiä. Tälläinen nainen ei ole äiti vaan hirviö.

lauantai 22. marraskuuta 2014

Suomen aborttilaki liian löysä?

Abortti. Tuo mielipiteitä jakava sana. Minun on tehnyt mieli jo jonkin aikaa kirjoittaa kyseisestä asiasta, mutta olen ajatellut etten halua kirjoittaa näin synkkää tekstiä blogiini. Nyt viime pävinä abortti on pyörinyt todella paljon somessa ja mediassa, joten viimeinen naula arkkuun on lyöty ja päätin kirjoittaa oman mielipiteeni sekä pohdintani asiaan liittyen. Mulla itselläni ei henkilökohtaisesti ole kokemusta asiasta millään tavalla, ei omakohtaista kokemusta, ei tukihenkilö kokemusta taikka ammattini kautta saatua kokemusta. Omistan kuitenkin mielipiteeni asiaan niinkuin varmasti jokainen meistä. Ennen ajattelin sen olevan kovin mustavalkoinen, mutta nyt muutaman pohdiskelupäivän jälkeen asia ei olekkaan yhtään niin yksikertainen minun päässäni. Lähdetään siis purkaamaan ajatuksia. 

Luulen että kukaan joka ei ole kokenut aborttia, ei voi täysin tietää mistä asiasta puhuu. On helppo tuomita, muodostaa mielipide ja kertoa oikea&väärä niin kauan kunnes itse joutuu kyseisen valinnan eteen syystä tai toisesta. Oli syy sitten mikä tahansa, itse en ainakaan toivoisi kenellekään tätä valintaa. Sanomattakin selvää että abortti on raskas. Niin henkisesti kuin fyysisestikkiin. Toiset ottaa asian helpommin, toiset raskaammin. Jotkut jopa naurettavan kevyesti. Pelottavan kevyesti. Kyseessä on kuitenkin elämän päättäminen, on se sitten jo pieni ihmistä muistuttava alien tai pari solumöykkyä. Kyseessä on kuitenkin ihmisen alku, mahdollisuus uuteen elämään. 

Mä en lähde käsittelemään hoitohenkilökunnan päätösvaltaa abortin suorittamiseen koska ihan rehellisesti sanottuna en ole vielä kerennyt muodostamaan mielipidettä asiasta vaikka se on mediassa jo monta päivää pyörinyt aihe. Toisaalta olen puolesta, toisaalta olen vastaan. Miksi alalle pitää opiskella jos ei kestä kaikkea ammatiin liittyvää. Mutta toisaalta olisi surullista että haaveammatti jää tälläisen asian takia opiskelematta.Niin, en tiedä. Ei siis käsitellä tätä asiaa sen enempää. Näiden mediassa jylläävien artikkeleiden kautta kuitenkin törmäsin karuun faktaan: suomessa tehtiin reilu 10 000 aborttia vuonna 2013. Aika hurja määrä. Liian paljon.

Vaikken todellakaan ole mikään abortin ykkösfani olen sitä mieltä että abortin mahdollisuus meillä Suomessa on hyvä juttu. Jos äidin terveys on vaarassa tai raskaus on saanut alkunsa raiskauksesta ei olisi inhimillistä pakottaa naista kantamaan lasta sisällään. Myös yksi hyväksyttävä syy minun mielestäni on vaikea kehitysvamma. Enkä todellakaan puhu mistään lievästä kehitysvammasta tai down diagnoosista vaan ihan jo sellaisesta jossa puntaroidaan onko elämä elämisen arvoista kaikkine kipuineen ja vaivoineen. Jos lapsi edes selvityisi hengissä kohdusta ulos. Vaikka jokaisella naisella on itsemäärämisoikeus omaan kehoonsa, minun mielestäni abortti lakiin tulisi tehdä jotain muutoksia. 10 000 aborttia on aivan järkyttävän suuri määrä. Minua kiinnostaisi tietää että kuinka moni noista 10 000 raskaudesta on saanut alkunsa koska ehkäisyä ei ole syystä tai toisesta käytetty. Jotkut jopa valittavasti käyttävät aborttia ehkäisykeinona. Tämä jos mikä on aivan järkyttävää. Onko vain suomessa ihan oikeasti niin helppo saada abortti ettei ehkäisystä viitsitä välittää? Kynnys abortin tekemiseen on niin matala, että riskillä mennään ja mietitään sitten kun vahinko on tapahtunut. Henkisesti kynnys ei ole matala, mutta jos abortin haluaa niin sen myös saa. Puhun siis nyt alle 12 raskausviikon keskeytyksistä. Itse vahinkolapsen äitinä olen ehkä huonoin valistamaan ehkäisystä, mutta minulle abortti ei ollut vaihtoehto sekuntiakaan. Ja tiesin kyllä mahdollisuuden raskautumiseen kun seksiä lähdin harrastamaan. Ja olin valmis kantamaan vastuuni. Jokainen tilanne ja ihminen on kuitenkin erilainen, koskaan ei voi sanoa että abortti olisi täysin oikein tai täysin väärin. Jokakerta se kuitenkin on äärettömän rankka valinta. Rankkuutta tuskin voi kertoa ennen kuin sen on kokenut.

Olin ennen aivan varma etten koskaan kykenisi itse aborttiin. En pystyisi tappamaan omaa lastani. Äidiksi tulon jälkeen olen kuitenkin ruvennut miettimään asiaa tarkemmin. Jos saisin tietää kantavani sisälläni todella vaikeasti kehitysvammaista lasta, minun olisi harkittava myös tätä vaihtoehtoa vaikka se kuinka pahalta tuntuukin. Sen lisäksi että oma ja Tinon loppuelämä olisi kyseessä olisi minun myös ajateltava Elviran tulevaisuutta. Miten pystyisin antamaan huomiota ja hoivaa esikoiselle jos olisin toisessa lapsessa kiinni 24/7? Kärsisikö Elviran elämä tästä? Tätä asiaa tuntuu todella pahalta ajatella ja mun sydän särkyy jo pelkästä ajatuksesta. Toivon todella sydämeni pohjasta etten koskaan joutuisi tälläisen valinnan eteen. En tiedä miten selviytyisin siitä. Omalla kohdallani toivoisin että luonto hoitaisi hommansa ennenkuin itse saisin edes tietää asiasta. Niin karulta kuin se kuulostaakiin. Itse en vain välttämättä pystyisi tätä valintaa tekemään. 

Asia ei ole todellakaan näin mustavalkoinen, mutta välillä mietin että pitäisikö jollain tapaa suomen abortti lakia kiristää? Saataisiinko ihmiset huolehtimaan paremmin ehkäisystä jos abortin saaminen ei olisi niin arkipäiväisen helppo homma? Edelleenkin puhun abortin saamisen helppoudesta, en sen tekemisen helppoudesta. Tyhmäkin sen tietää ettei se ole kenellekkään helppoa, tuli raskaaksi sitten ehkäisyn laiminlyönnistä tai pillereistä huolimatta. Entä jos aborttilakia kiristettäisiin. Mitä seurauksia siitä olisi? Tulisiko enemmän niitä hengenvaarallisia "henkariabortteja" kun epätoivoiset naiset yrittäisivät itse keskeyttää raskautensa? Pienenisikö aborttien määrä jos sitä ei saisi niin helposti ja olisi vain pakko panostaa ehkäisyyn ellei halua äidiksi? Nämä on vaikeita asioita joita miettiessä tälläisen tavallisen pulliaisen pää menee ihan sekaisin. Asiat eivät ole niin mustavalkoisia kuin voisi äkkiseltään kuvitella. 10 000 päätettyä elämää vuodessa on kuitenkin hurjan iso luku, oli abortin syy sitten mikä tahansa. Mun mielestä jotain olisi asialle tehtävä mutta mikä se jokin on ? Kokonaan abortin kieltäminen ei ole ratkaisu, mutta tuntuu että tällä hetkellä abortti laki on liian anteeksiantavainen ja helppo.Lörtsyjen kieltämisen sijaan siellä torkkupeittojen alla voitaisiin tarttua näihin ihan oikeisin ongelmiin!

Niin ja loppuun haluan vielä sanoa etten tuomitse ketään joka abortin on tehnyt. En voi sanoa mikä kenenkin elämäntilanne on ja oliko ratkaisu oikea vai väärä. Tärkeintä on että ihminen itse pystyy ratkaisunsa kanssa elämään. 

keskiviikko 19. marraskuuta 2014

Hiusten värjääminen raskausaikana?



Tänään poksutaan taas täysiä raskausviikkoja, 9+0! Kymmenes viikko lähtee siis käyntiin ja enää kolme viikkoa niskaturvotusultraan. Kolme pitkää ja piinaavaa viikkoa...Mun oloissa ei ole oikein tapahtunut sen kummempia muutoksia joten en lähde toistamaan itseäni ja jaarittelemaan rivikaupalla alkuraskauden turvotuksesta ja ainaisesta nälästä. Sen sijaan ajattelin kirjoittaa aiheesta joka pompsahti tänäänä mieleeni kun katsoin peiliin hiuksia harjatessani. Nimittäin hiusten värjääminen raskausaikana. Oma juurikasvuni on jo reilu sentin ja aivan eriväriä mitä värjätty hius päässäni, joten sen erottaa jo aika kaukaa. Raskautta olisi kuitenkin jäljellä 31 viikkoa, meinaanko kasvattaa juurikasvua vielä noin kauan?

Elviran raskausaikana värjäsin hiuksia ihan surutta. En ole koskaan ollut mikään juurikasvupelkoinen, joten sen yhdeksän kuukauden aikana taisin värjätä hiukseni 2-3 kertaa. Mistään joka kuukausittaisesta värien kanssa läträämisestä ei siis puhuttu silloin. Tiedän etten kestä olla värjäämättä tässä raskaudessa hiuksiani,mutta koska kyseisestä toimituksesta ajoittain aina varoitellaan, pistää se kieltämättä pohtimaan asiaa.

Vaikka hiusvärit haisevat jo aivan karmealle ja tiedostan niiden olevan aika myrkkyä, olen kuitenkin enemmänkin maalaisjärjellä odottaja kuin neuvolanohjeilla odottaja. Ja toisaalta, ei minua ainakaan neuvolasta käsin ole kielletty värjäämästä hiuksiani, olisiko tämä siis sittenkin ylilyönti ja liiallista hysteriaa? Eihän sitä hiusväriä kuitenkin syödä...Ymmärrän toki että varmasti värjäyssession yhteydessä kemikaaleja kulkeutuu kehoon hengityksen ja verenkierron kautta. En kuitenkaan usko että määrät ovat päätä huimaavia ellei hiusväriä suuhunsa tunge. En väitä että liika varovaisuus olisi raskausaikana mitenkään haitaksi. Kunhan siis odottan psyyke ei kärsi ainaisesta varomisesta. Päinvastoin, kuka nyt ei haluaisi suojella pientä ihmettä sisällään niin hyvin kuin pystyy. Välillä kuitenkin tuntuu että me odottajat olemme hieman liian hysteerisia kaikesta. Kuitenkin jos ihan järjellä ajatellaan niin ilmassa on saasteita mitä koko ajan hengitämme. Ruoan mukana voimme saada suuhumme jotain sinne kuulumatonta pöpöistä kemikaaleihin. Jos varovaiseksi ruvetaan niin eikö jokaisen odottajan kannattaisi muutta maalle raskausajaksi? Ettei vaan saa liikaa ilmansaasteita keuhkoihinsa. Jos pelaisin varman päälle, en värjäisi hiuksiani. Koska en tiedä, olisi hyvä jättää tekemättä. Toisaalta juuri tämän tiedon puutteen takia en osata pelätä asiaa. Ehkä lähden tutkimaan googlen ihmeellistä maailmaa ennenkuin avaan väripurkin. Katsotaan kumpaan suuntaan sitten mielipiteeni ja päätökseni kallistuvat!

Niin, vaikka ajattelen hiusvärihysterian olevan hieman ylilyönti niin jokin minua kuitenkin pidättelee. Ajattelin odottaa värjäämisen kanssa ainakin sinne turvallisille, plus 12 viikoille. En tiedä miksi, eihän siitä kai loppujen lopuksi mitään hyötyä ole jos väriaine on haitaksi masuvauvalle. Nämä ovat kyllä kinkkisiä asioita joita on vaikea selittää ja pohtia, en omista kunnon mielipidettä asiaan. Olen kai joku väliinputoaja, värjään mutta mahdollisimman harvoin.

Oletteko te värjänneet hiuksia raskausaikana? 


maanantai 17. marraskuuta 2014

Meidän koti: Makuuhuone!




Muutettiin tähän uuteen asuntoon viime heinäkuussa eli reilu neljä kuukautta sitten. Asunto oli alkuperäisessä kunnossa, ja kuten arvata saattaa vuoden 1987 tapetti&maalivalinnat eivät kaikki olleet kovin silmiä hiveleviä. Nyt kun melkein jokainen huone on siinä kunnossa kuin suunnittelimme, on aika hieman esitellä meidän kotia sinne ruudun toiselle puolelle. Sisustus on vielä aika armottomasti kesken, mutta hiljaa hyvä tulee jottemme tee turhia virheostoksia. Ja toisaalta, olemmekin enemmän sellaisia "toi on ihan kiva tossa" sisustajia emmekä sen enempää suunnittele ja tee pinterest kollaaseja. 





Aloitetaan ensimmäisenä meidän makuuhuoneessa. Asuntomme on siis kaksikerroksinen ja meidän makuuhuoneemme sijaitsee yläkerrassa lastenhuoneen ja kyplyhuoneen kanssa. Meidän makkari oli alusta asti aika kivassa kunnossa, seinät olivat valkoiset ja siistit. Surkeiden sattumusten takia jouduimme kuitenkin hieman uusimaan kipsilevyä seinästä ja samalla laitoimme seinään uuden tapetin. Tapetti valinnan teki meidän talon isäntä ja vaikkei olisi ollut mun ensimmäinen valinta niin olen kyllä tykästynyt siihen. Tapetin laittaminen ei ollut mistään yksinkertaisimmasta päästä ja jos ihan tarkkaan katsoo, raidat eivät ole luotisuorassa. Noh, leikitään että se on vaikka tahallista, jokin uusi desing ;) Meidän makkarista on käynti parvekkeelle, joka ammottaa vielä tyhjyyttään. Tarkoitus olisi kesäksi sinne jotkin pienet pihakalusteet hankkia, vaikken tiedä tuleeko loppujen lopuksi parveketta käytettyä muuten kuin pyykkien kuivaamisessa. Niin joo, ja ovilistat uupuvat vielä mutta tulossa ovat!






Hankintalistalla olisi makkariin uusi lamppu, Melkein jokaisessa huoneessa olivat lamput valmiina kun muutimme, joten eivät ole "meidän omia". Minä haaveilen jostakin blingbling timantti häpäkkeestä makkarin kattoon, mutta parempi puoliskoni ei oikein lämpene ajatukselle. Katsotaan jos ajan kanssa sitten.. ;) Toinen minkä ehdottomasti haluaisin, on uusi matto, tämänhetkinen matto on saatu mun siskolta ja on Ikea laatua, kerää kaiken pölyn ja lian itseensä ja on hyvin vaikea saada puhtaaksi. 






Tykkään meidän makuuhuoneesta mutta miinus tulee vaatekaappien puutteesta. Makuuhuoneessa ei ole ollenkaan vaatekaappia vaan ne ovat hassusti rakennettu seinän toiselle puolelle, yläkerran käytävälle. Toisaalta makkari on nyt jo aika ahdas, joten vaatekaappien kanssa se olisi jo aika minimaalinen. Makuuhuoneen sisustu on musta, valko, punaista ja Elviramaista eli Elviran naamaa löytyy tauluista. Kuvat ovat hieman hämäriä kun ei meinannut luonnonvalo riittää, pahoittelut siitä! Seuraavalla kerralla vuorossa sitten Elviran huone! :) Ja aivan, yhtenä haaveena on myös joku kaunis päivä päästä eroon tuosta ripulinruskeasta muovimatosta ja saada kaunis laminaatti tilalle! SItten kun säästöt hieman kertyvät..




lauantai 15. marraskuuta 2014

Äitiyden kaksi kaveria: pelko&ahdistus.



Äitiys on elämäni mahtavin, mutta myös samalla kamalin asia. Kamala siksi, että heti Elviran odotusajasta lähtien olen alkanut pelkäämään todella paljon. Pelkää pahinta, toivo parasta on aika hyvä sanonta tähän kohtaan. Elvira on sen ikäinen että suurin kätkytkuoleman riski on aikaa päivää sitten jo ohitettu ja muutkin pelot aika hyvin taltutettu, mutta uuden raskauden myötä uusintakierrokselle pääsee myös kaikki huolenaiheet.

Ensimmäisenä tietenkin keskenmeno. Ensimmäiset päivät plussan jälkeen aina aika-ajoin tarkistin ettei housuissa näy verta. Joka kerta vessareissun yhteydessä pelkäsin kurkata paperiin jotten vain näkisi verta. Tämä pelko on ehkä hieman helpottanut päivien kertyessä, mutta edelleen se on päivittäin läsnä. Varsinkin nyt kun suurin pahoinvointi on kaikonnut. Osaisinpa olla asiasta tyytyväinen mutta ei, tuntuu ettei kaikki ole hyvin koska pahoinvointi loppui jo. Ja vielä olisi neljä pitkää viikkoa ensimmäiseen ultraan. Ja samat neljä viikkoa sinne "turvallisille viikoille" vaikkei oikeasti sellaista ole olemassakaan. Niin monesta blogista ja facebook ryhmistä olen saanut lukea keskenmenoista että mietin miksi mun kohdalla asia olisi toisin ? Miksi mulla olisi oikeus saada toinen ihana lapsi kun kaikki eivät saa ensimmäistäkään? Toisaalta, vaikka kamalalta kuulostaa niin joka keskenmenouutisen kohdalla ajattelen tilastojen olevan puolellani. "Koska tolla meni kesken, niin ehkä mun sitten jatkuu. Jokohan tämän vuoden keskenmeno prosentit olisi täynnä.." Outo, mutta hieman rauhoittava ajatus. 




Sitten pelätään niskatuvotus ultraa. Sitten rakenne ultraa. Sitten itse synnytystä. Vastasyntyneen lapsen kanssa kätkytkuoleman riski kummittelee koko ajan takaraivossa ja pakko tarkistaa että toinen hengittää. Teen kyllä tätä edelleen Elviran kanssa välillä...Lapsi lähtee liikkeelle, voi sattua haavereita. Menee kouluun, kävelee yksin pimeällä tiellä. Onko sillä nyt varmasti tarpeeksi heijastimia? Olenko selittänyt tarpeeksi hyvin ettei vieraiden ihmisten kyytiin mennä? Muistaakohan hän katsoa autot ennenkuin ylittää suojatien? Ei kai hän tee virhettä ja vedä kännejä ja sammu ojaan? Eikai hän ikinä mene humalaisen kuskin kyytiin? Tai kaaharin? Eikai hän ikinä kokeile huumeita? Tai joudu onnettomuuteen? Huolta, murhetta ja stressiä. Mutta tähän ei voi todeta kuin elämä on. Äitiys on. 

Se alkaa jo siitä pissatikusta ja päättyy vasta sitten kun aika meistä jättää. Ja niinhän se kuuluukin olla. Se on sitä äidin rakkautta. Kuitenkin pakko myöntää, että vaikken kaipaa vanhaa elämääni ollenkaan niin siellä oli yksi asia ylitse muiden: huolettomuus. Ei stressiä, ei murheita, ei pelkoja. Ainoat huolet liittyivät viikonloppusuunnitelmiin. Miten siitä silloin ei osannut nauttia tarpeeksi? 

Vaikka aika-ajoin tekisi mieli mennäs stressiä ja pelkoa pakoon pieneen laatikkoon niin päivääkään en vaihtaisi. Tämä kaikki on sen arvoista että minulla on maailman paras tehtävänimike; Äiti. 



Kuvat ovat meidän viimeviikkoisesta, surkuhupaisasta valokuvaussessiosta. Ei ollut malli oikein yhteistyöhaluinen :D Taaskaan... :D


torstai 13. marraskuuta 2014

Vauvantekohomma.



Eilen poksuttiin taas raskausviikoissa, 8+0! Sen kunniaksi ajattelin hieman kertoa miten päädyimme yrittämään pikkukakkosta näin pian Elviran syntymän jälkeen. Tai pian ja pian, jos kakkonen syntyy laskettuna ikäeroksi tulee vuosi ja kahdeksan kuukautta. Ei siis mikään superpieni, muttei kuitenkaan suurikaan. Juuri sopiva. 

Elviran synnytyksen jälkeen valitsin ehkäisykeinoksi ehkäisylaastarin. Tällöin olin vielä sitä mieltä ettei pikkukakkosa tule vielä moneen vuoteen. Halusin palata työelämään pitkäksi aikaa ennen seuraavaa äitiyslomaa. Vauvakuume kasvoi kuitenkin kasvamistaan ja samoihin aikoihin huomasin oireilevani pahasti hormonaalisen ehkäisyn takia. Mieliala oli todella maassa ja olin aivan nuutunut. Tammikuussa 2014 tajusin oireiden johtuvan laastarista ja nyppäisin sen pois. Juttelimme mahdollisesta kuparikierukasta Tinon kanssa, mutta tulimme siihen tulokseen että pikkukakkonen olisi jokatapauksessa haluttu kahden vuoden sisällä, kierukkaa ei siis olisi järkeä asentaa. Päädyimme tulee jos on tullakseen ratkaisuun. 

Kesä 2014 oli muutosten aikaa. Haimme isompaa, yhteistä asuntolainaa ja muutimme kerrostalosta rivitaloon. Molemmat meistä stressasi raha-asioista ja kesä oli todella vaikeaa aikaa meidän parisuhteelle. Emme tienneet miten pärjäisimme isomman lainan kanssa ja kuinka pennin vennyttämistä elämästä tulisi. Lättäsin ehkäisylaastarin takaisin reiteen ja soitin ehkäisyneuvolaan: halusin kuparikierukan koska taloudellinen tilanteemme ei olisi ehkä sopiva pikkukakkoselle juuri nyt. Tylysti minulle kerrottiin että elokuussa aikaisintaan olisi mahdollista saada aika kierukan asennukseen, ehkäisyneuvola oli kesätauolla. Sinnittelin laastarin noin kuukauden päivät, mutta sitten oloni oli taas kerran niin kurja että se oli otettava pois. Tänä aikana olimme kuitenkin saaneet huomata ettei meidän taloutemme liikahtanut suuntaan tai toiseen isomman lainan myötä ja pärjäsimme todella hyvin. Vaikka jäisin heti uudestaan äitiyslomalle..Teimme siis päätöksen jättää kierukka haaveet kauas pois ja jatkaa tjot-menetelmällä.

Pikkuhiljaa aloimme kuitenkin enemmän ja enemmän toivoa plussaa. Otimme avuksi nettilaskurit joiden avulla yritimme bongailla mahdollista ovulaatiopäivää. Emme kertoneet melkein kenellekkään aktiivisesta yrittämisestä koska olin aivan varma että menee monta kuukautta ennenkuin meille toinen lapsi suodaan. Esikoinen tuli ihan itsellään, joten tuskin tällä kertaa pääsisimme niin helpolla. Toisin kuitenkin kävi kun oppisin tuntemaan oman kroppani. Muutama kierto meni ennenkuin tajusin tuntevani ovulaation. Mahaa nipisteli ja jummiteli koko päivän. Tämän oivalluksen jälkeen siinä ei mennyt kuin kaksi kuukautta ja plussa pärähti testiin<3 Ja tässä sitä taas ollaan, turpoamassa kuin pullataikina. Ja niin onnellisena<3

P.s Jos sieltä ruudun toiselta puolelta löytyy vauvakuumeilijoita niin suosittelen tutustumaan Luomupimu nimiseen blogiin. Sisältää jopa ällöttävän rehellistä, mutta sitäkin hyödyllisempää tietoa kierrosta, ovulaatiosta ja sen tunnistamisesta.


tiistai 11. marraskuuta 2014

Parhaat talvikengät taaperolle?



Vaikka ensilumi on sulanut maasta jo aikoja sitten ja mittari näytti tänään melkein +10 astetta, on aika miettiä tulevan talven tamineita meidän neidille. Kaikki muut ovat aika hyvässä kondiksessa, mutta ne taas kerran harmaita hiuksia aiheuttavat kengät. Mitkä ovatkaan parhaat valinnat ergonomisuutensa sekä käytännöllisyytensä takia pienelle taaperolle? Elvira ei siis vielä kävele, mutta toivon hartaasti että talven aikana meillä tullaan ensiaskeleet ottamaan. Ja näinhän asia luultavasti meneekin.

Ensimmäisenä talvikengistä mulle tulee mieleen (mitkäs muutkaan) kuin vanhat kunnon Kuoma saappaat. Tarhatätinä liputan näiden kenkien puolesta koska lapsen on niin helppo vetää ne itse jalkaan. Yhdellä kauppareissulla kuitenkin tutkiskelin kuomia ja ne tuntuivat ihan älyttömän kovilta, jäin pohtimaan että mahtaako ne olla liian tukevat? Varsinkin nämä miniversiot kuomista, 22-25 koot tuntuivat aivan kivikovilta ja periksiantamattomilta. Mahtaavatkohan nämä olla liian vantterat Elviran pienelle jalalle. Jos ne estävät jalan luonnollisen liikkumisen? En tiedä, jää pohdintaan. Kuomasaappaiden hinnat liikkuvat siinä 30-40 euron välillä, ja hinta kuulostaa ihan kohtuulliselta vielä. Vaikka onkin kova hinta kengistä jotka menevät yhden talven...

Satun blogia lukiessani törmäsin postaukseen jossa hän esitteli lapsensa talvikengät. Silmääni pisti Vikingin Gore Texit ja pistin idean heti muhimaan. Mitenkäs tälläiset kengät sopisivatkaan meidän taaperolle talveksi? Elviralla itseasiassa on tällä hetkellä kahdet GoreTex kengät, lyhytvartiset sekä pitkävartiset. Harmikseni joudun kuitenkin toteamaan että molemmat niistä ovat liian pieniä talvella, varsinkin jos paukkupakkasilla olisi vielä tarvetta villasukalle. Pitkävartiset kengät tuntuvat nämäkin aika tönköiltä Elviran jalassa, eikä niiden kanssa käveleminen ole neidin lempi puuhaa. Suuri plussa näissä kengissä olisi vedenpitävyys, loskakelit jäisivät kakkosiksi näille talvikengille. Miinus tietenkin hinta, Kuomiin verrattuna hinnat pomppaavat heti monta kymppiä ylöspäin.

Lekmerin sivuilla törmäsin vielä aivan ihaniin Crocsin saappaisiin joista löytyisi kokoa näinkin pienelle taaperolle. Rakastuin, mutta epäröin. Ergonomiset? En tiedä. Valintoja, valintoja ja valintoja. Niin vaikeaa taas kerran olla äiti (jep, maailman pahimmat ongelmat, mutta kuitenkin). 

Nyt mielipiteet ja kokemukset jakoon, mitkä ovat parhaita talvikenkiä pienelle taaperolle?

maanantai 10. marraskuuta 2014

Viime päivien kuulumisia!

Täällä mä istun makuuhuoneessa sängyn päällä ja vähän väliä ravaan lastenhuone-makkari väliä. Päätettiin yrittää opettaa Elvira takaisin itsenäiseksi nukahtajaksi, joka hän siis on jossakin kohtaa ollut jo. Nukuttaminen on välillä aika pelleilyä ja pitkäkestoista, joten toivotaan että tämän myötä se hieman rauhottuisi. Toivotaan parasta, nyt hädin tuskin ehdin lastenhuoneen ovelle ennenkuin neiti on pystyssä sängyn laitaa vasten.


Viikonloppu meni taas ihan hirmuista vauhtia ohi, ihan kuin juuri olisi ollut perjantai. Viikonloput on ihan parhaita koska silloin meidän perheen isä on kotona ja voimme olla yhdessä koko perhe. Viikonlopun kohokohta oli tottakai isänpäivä, mikäs muukaan. Saimme myös vihdoin ja viimein kauan sitten tilaamamme sohvan! Ihanaa! Vanha olikin jo aikansa elänyt, kolmen koiratalouden läpi kärsinyt nahkasohva. Jonka ehtisin remontin yhteydessä sotkemaan vielä maaliinkin.

Elviran rokko näyttää vihdoin ja viimein parantuneen, tämän päivän aikana viimeisetkin näppylät ovat kadonneet. Niiden jäljiltä tosin jäi aivan rutikuiva iho, joten jälkipuinteja käymme rasvauksen merkeissä vielä läpi. Kaksi viime päivää Elvira on ollut jo sen verran terve että neiti on jaksanut kiukutella mutta tänään on normaali, iloinen ja nauravainen Elvira ollut taas läsnä. Ruokakin maistui vihdoin ja viimein kunnolla! Makkarakastike ja peruna, yksi meidän Elviran lemppareista!


Isänpäivänä Tino sai nukkua tottakai pitkään ja kannoimme Elviran kanssa aamupalan sänkyyn. Lahjaksi meidän isukki sai Haisuli termosmukin sekä lahjakortin jossa tämä äiti lupaa kokata kolmen ruokalajin illallisen. Lounaalle lähdimme mun isäni luo. Pappa sai lahjaksi Elviran maalaaman vesiväri taulun. Arvostan itse omatekemiä lahjoja paljon enemmän kuin kaupan krääsää, persoonallisempi ja henkilökohtaisempi lahja. Sitäpaitsi isänpäivä on taas yksi juhlapäivä jonka avulla kaupat yrittävät tehdä voittoa ja saada myytyä mahdollisimman paljon materiaa ihmisille. Iltapäivällä poikkesimme myös Tinon isän luona, eli Elviran toisessa pappallassa. Sinne on matkaa hieman enemmän, joten isänpäivänä vietimme myös aika tovin autossa. Ja löysin taas kerran itseni abc:n ruuhkasta ostamasta maitoa...Miten vaikea on elää kun kaupat ovat yhden päivän kiinni.. :D





Elvira on siis tervehtynyt viikonlopun aikana ja oma olonikin on jo hieman parempi. Pahoinvointi on vaihtunut aamusta iltaan ja tuntuu että se alkaa pikkuhiljaa hellittämään. Sitäpaitsi onni on suuri tässä asiassa, pahoinvointi iskee yleensä onneksi vasta silloin kun Elvira on jo nukkumassa. Saan rauhassa tehdä kuolemaa sohvalla ja katsoa Netflixiä...Viime raskauden rakkaus, närästys on tosin taas täällä. Viime kerralla se ei tainnut ihan näin aikasin alkaa mutta onneksi kovin pahaksi se ei ole vielä mennyt, eikä toivottavasti menekkään. Lasi maitoa auttaa aivan mainiosti enkä ole vielä joutunut turvautumaan närästyslääkkeisiin. KOP KOP KOPUTAN PUUTA! Viime raskauden loppuvaiheessa nimittäin heräsin tunnin välein yöllä ottamaan huikkaa närästyslääkkeestä..Repäsykivut ovat myös pahentuneet päivien kertyessä, aivastaminen ja yskäiseminen on välillä ihan tuskaa. Aivan kuin joki viiltaisi puukolla kohtua. Toisaalta olen tyytyväinen että edes jotain oireita on, muuten panikoisin ja jännittäisin vielä enemmän.

Hei, lastenhuone taisi vihdoin hiljentyä! Olen tosin muutaman kerran käynyt siellä kääntymässä tämän tekstin aikana. Enivei, nyt taidan mennä iltapalle ja paijaamaan meidän pientä karvavauvaa joka oli tänään hammaslääkärissä ja on ollut hieman naatti nukutusaineen jäljiltä. 

Ihanaa alkanutta viikkoa kaikille!


lauantai 8. marraskuuta 2014

Voihan rokko sentään...

Blogi on ollut hieman hiljaisempi viime viikkoina johtuen raskauden tuomasta väsymyksestä ja uupumuksesta. Toinen asia joka on verottanut voimia viime päivinä on ollut Elviran sairastaminen. Neljä päivää sitten neidille nousi mystisesti melkein 39 asteen kuume joka ei meinannut hellittää ollenkaan. Aamulla pinnasängystä nousi tulikuuma tyttö, ja Panadolia meni maksimi annokset päivittäin. Elvira oli aivan nuutunut, ruoka eikä maito maistunut juuri ollenkaan ja neiti olisi melkeinpä voinut nukkua kellon ympäri. Ainut ehto hyville päiväunille oli se, että äiti nukkui vieressä. Ei siinä mitään, sopi vallan mainiosti tälle raskauden runtelemalle äidille. Eihän siinä tietenkään päivän aikana saanut mitään tehtyä. Toisaalta nautin niistä hetkistä aivan suunnattomasti. Elvira halusi koko ajan olla sylissä ja kolme päivää minulla ihan kuin pieni vastasyntynyt sylivauva. Olihan se toki kurjaa katsoa toisen kärsimystä ja kun neiti ei ollut yhtään oma itsensä. Pistin kuumeen hampaiden piikkiin, ylhäältä kurkkasi poskihampaan huippu ja koko ien oli aivan turvoksissa. 

Eilen Elviran kuume alkoi pikkuhiljaa hellittämään ja päivän aikana ei tarvittu kuin yksi Panadol annos. Illalla iltapesujen yhteydessä huomasimme että Elviran koko yläkroppa oli aivan täynnä pieniä näppylöitä. Samoin leuan alta sekä kaulasta. Ja selästä. Ensin ajattelin allergista reaktiota koska neiti oli syönyt aika läjän mandariineja joita ei ole aikasemmin kuin kerran maistanut. Tänään kuitenkin Elviran sairaanhoitaja mamma antoi meille diagnoosin: Enterorokko. Se oli se piru mikä meidän pientä prinsessaa vaivasi. Ja me syytimme hampaita. Eilinen ja tämä päivä on ollut aikamoista kiukuttelua ja huutoa, joka on ollut merkki siitä että kyllä parempaan mennään. Kolme päivää maattiin lattialla ja sylissä, mutta nyt jo jaksetaan kiukutella ja huutaa. Pannukakku ja iltapuurokin maistuivat hyvin! Niin ja pienen prinsessan ketutuksen syynä taitaa olla myös hampaat: etsin suusta enterokolle tyypillisiä rakkuloita mutta sen sijaan löysin kolme kurkistavaa poskihammasta. Ei ihme että kiukuttaa...


P.s Tälle Nykäsen Masan tukalle tartteis varmaan kohta tehdä jotain...

torstai 6. marraskuuta 2014

Ei sittenkään päiväkotiin.

Mulle iski tiistaina ihan hirveä ahdistus. Kävin töissä juttelemassa tammikuun suunnitelmista töihin paluun suhteen ja tajusin kuinka vähän aikaa on enää jäljellä. Kaksi kuukautta ja mun pitäisi palata työelämään. Ei siinä mitään, mutta se tarkoittaa Elviran joutumista päiväkotiin. Mua ahdistaa ajatuksin että joudun jättämään mun pienen tytön jonkun muun hoiviin. Eihän kukaan muu kuin minä osaa täyttää Elviran tarpeita, ei kukaan muu häntä osaa hoitaa. Entä jos muut lapset kiusaavat, tönivät, repivät hiuksista? Entä jos Elvira saa suhuunsa jotain sinne kuulumatonta kun hoitajat eivät kiireessään kerkeä katsomaan koko ajan perään? Entä jos Elvira ei saa nukutuksi päiväunia ilman äitiä. Jos, jos ja jos. Pelottaa ja ahdistaa.



Tänään havahduin siihen ettei Elviran päivähoitohakemusesta ole kuulunut mitään vaikka hoidon aloittamiseen on alle kaksi kuukautta. Eikun puhelin käteen ja soittelemaan perään. Ja muuten, tähän asti luulin että Kelan puhelinpalvelu on kaikkein hitain, mutta tänään tein jojotusmusiikin kuuntelu ennätyksen: 45 minuuttia! Kun vihdoin ja viimein puhelimeen vastattiin, sain kuulla ettemme saa hakemaamme paikkaa. Tässä kohtaa meinasin toivottaa hyvää jatkoa, lyödä luuri kiinni ja olla Elviran kanssa kotona ainakin ala-asteikään saakka. Jes, ei hoitopaikkaa joten "pakko" jäädä kotiin! Puhelu tietenkin jatkui, ja puhelintäti kertoi meille olevan näillä näkymin paikka perhepäivähoitajalla. Mykistyin ja ajattelin että voihan vehnäleipä..Tästä kirjoituksesta voitte lukea mun ajatuksia sekä pelkoja perhepäivähoitoon liittyen sekä syyn, miksi mielummin haluaisin lapseni päiväkotiin. Tiesin kuitenkin että on tyydyttävä kohtaloon, paikka on annettu ja koska päiväkodit ovat aika täynnä niin turha lähteä sähläämään ettemme vaan jää ilman paikkaa. Kiitin kauniisti tätiä tiedoista ja suljin puhelimen. 



Hetken asiaa sulateltuani ahdistus alkoi kadota ja tajusinkin että hei, ehkä tämä olikin hyvä juttu. Elvira on ihan älyttömän arka ja pelokas muita lapsia kohtaan. Tämä oli yksi syy miksi minua ahdisti koko päiväkodin aloitus. Perhepäivähoitajalla olisi paljon vähemmän muita lapsia, yksi sama tuttu hoitaja joka päivä sekä vähemmän menoa ja meininkiä. Taakka alkoi pikkuhiljaa pudota mun harteilta ja aloin luottavaisin mielin odottamaan tulevaa pph paikkaa. Uskon ja toivon että meidän kohdalle sattuu aivan ihana hoitotäti joka osaa pitää Elvirasta hyvää huolta sillä aikaa kun olemme Tinon kanssa töissä. Uskon että Elvira tulee tottumaan nopeasti uuteen arkeen ja rytmiin. Ja minä saan ilman sen suurempaa syyllisyyden tuntoa palata työelämään hoitamaan mun "työlapsia". Nauttimaan niistä muutamista sosiaalisista kuukausista työkavereiden kanssa ennen uutta äitiyslomaa. Tunnin päästä täti soitti taas ja varmisti ettei meitä haittaa jos hoitotädillä on koira.

 Nojuu, ei haittaa. 
Ja paikka oli meidän.

keskiviikko 5. marraskuuta 2014

Kahden juuston kanapasta.

Reseptiä pukkaa taas pitkästä aikaa! Taas kerran helppo, nopea ja herkullinen arkiruoka resepti, olkaapa hyvä!

Ainekset joita tarvitset:

Reilu puoli pussia spagettia 

400 g kanasuikaleita

1 purkki ruokakermaa

2 kourallista juustoraastetta

Aura juustoa

Mausteita


Keitä spagetti ja paista kanat. Kaada spagettien vesi pois ja lisää joukkoon kanasuikaleet. 
Purkki ruoka kermaa ja reilu kaksi kourallista juustoraastetta joukkoon. Mausteita oman maun mukaan. Kun juustoraaste on sulanut, ruoka on valmis! Ripottele päälle Aura murusia.
(Auran voi lisätä joukkoon jo samaa aikaa kuin juustoraasteen jos haluaa että se sulaa kunnolla. Meidän perheessä Aura faneja ei ole muita kuin minä, joten lisäsin juuston vasta omaan annokseeni)

Ei ehkä kaikkein vähäkalorisin pastavaihtoehto mutta ah, niin hyvää! 
Ja täyttävää..



maanantai 3. marraskuuta 2014

Ensimmäinen äitiysneuvola!



Tänään oli raskauden ensimmäinen neuvolakäynti. Neuvolatäti on sama joka minulla Elviran odotusaikana oli ja sama täti on myös Elviran neuvolatäti. Eli tuttua porukkaa. Ensimäisella kerralla ei tehty mitään kovin ihmeellistä, juteltiin enimmäkseen. Täytin samoja kaavakkeita mitä viime raskaudessakin ja mittaukset olivat ihan vanhaa tuttua puuhaa jo. Neuvolan kirjojen mukaan mun LA olisi 24.6, vaikka itse epäilenkin kierron olleen hieman lyhyempi ja LA olisi päivää aikaisemmin. Päivän heitto ei kyllä tuo mitään muutosta, joten mennään neuvolan laskurin mukaan. Tänään on siis raskausviikkoja 6+5! Juttelimme paljon fiiliksistä viime raskaudessa,synnytyksestä ja imettämisestä. Otin puheeksi viime raskaudessa kiusanneen selkäsäryn ja aikomuksestani hommata tällä kertaa kunnon tukivyö jos se estäisi säryn. Sain ilokseni kuulla että neuvolan kautta on mahdollisuus saada lainattua tukivyötä raskaus-ajaksi. Ihan mahtava juttu! 

Mukaani sain listan jossa on raskauden aikana vältettäviä sekä kiellettyjä ruoka-aineita. Lista oli melkein samanlainen mitä reilu vuosi sitten, muutamaa uutta juttua lukuunottamatta. Punajuurta ei saa käyttää kuin kunnolla kypsytettynä ja Rucolaa ei suositella käytettäväksi ollenkaan suuren nitriittipitoisuutensa vuoksi. Harmittelen jo nyt kun joulupöydässä oleva graavilohi on kiellettyjen aineiden listalla..

Mittauksina otettiin verenpaine sekä ah, se niin ihana paino. Verenpaine oli todella hyvä eikä painossakaan sen enempää ole moittimista. yhtään ei ole vielä noususuunnassa joten vaikka syöminen on lisääntynyt niin johonkin se energia vaan menee. Lähtöpaino tosin on melkein neljä kiloa enemmän mitä viime alkuraskaudessa jotenjoten...Seuraava neuvola aika on vasta uudenvuoden aattona, eli 31.12. Tätä ennen mun pitäisi käydä verikokeilla kun viikkoja on kukakuinkin kymmenen. Verikokeissa katsotaan Hiv, hepatiitti ja jotakin muuta, en nyt muista tarkkaan. Niskaturvotus ultra varattiin myös ja se on 11.12 eli kun viikoja on 12+2. Eli vielä reilu kuukausi pitää jaksaa odottaa ja jännittää ennenkuin pääsee katsomaan onko masussa sittenkään ketään..

Muuten maha ja minä voidaan ihan ok. Pahoinvointi on vaihtanut paikkaa aamusta iltapäivään ja jos kahden tunnin välein ei muista syödä niin oksentaminen ei ole kaukana. Eilen oli hyvä päivä, tänään ei. Näköjään iloitsin liian aikasin kun ajattelin huonovointisuuden jo helpottavan. Maha on edelleen aika turbopallo mutta ei ihan niin paljon mitä pari viikkoa sitten. Loppujen lopuksi huonomminkin voisi mennä, ja vaikka jaksaminen on aika-ajoin aika haastaavaa niin positiivisella mielellä ollaan!


sunnuntai 2. marraskuuta 2014

Pahojen päivien pelastajat!

Suurin osa raskaana olevista naisista kärsii eriasteisesta pahoinvoinnista raskauden aikana. Yleisintä tämä on raskauden alussa mutta joillakin se vois kestää jopa koko raskauden. Mä olen tällä kertaa yksi näistä onekkaista ja saan pitkin päivää kantaa mukanani orastavaa oksentamisen tarvetta. Pahimmillaan nämä olot ovat aamuisin ja aikaisin heräävän taaperon kanssa aamut ovat kaikkea muuta kuin ihania ja täynnä linnunviserrystä. Kertaakaan en ole vielä joutunut norjaa puhumaan wc pöntön kanssa (koputan puuta) ja olenkin keksinyt muutamia tapoja joilla välttää, tai ainakin helpottaa suurinta pahoinvointia! Tässä niistä muutama.



1. Heti kun herään, juon lasillisen mehua tai jotain muuta makeaa juotavaa. Elviran aamuitoimissa menee tovi, joten saan omaa aamupalaani odottaa tunnin jos toisenkin. Mehulla saan heti jotakin yön jäljiltä tyhjänä amottavaan mahaan ja olo hieman helpottuu. Tai ei oikeastaan ehdi tulemaan edes kunnolla. Litkin yleensä mehua siihen asti että saan nopeasti syötyä hedelmän tai jugurtin. Ei ehkä se terveellisin keino, mutta mun kohdalla toimii! Lidlin teejuoma on tällä hetkellä lemppari, ei niin makea mutta ajaa asiansa! 

2. Nuku kunnon yöunet. Mitä lyhyemmäksi unet jäävät, sitä kamalampi olo on aamulla.







3. Mene sieltä missä aita on matalin jos tilanne sen vaatii. Mulle tämä tarkoittaa patjaa lattialla ja teletappeja. Löysin joskus kirpputorilta teletappi dvd:n ja se on toiminut pahimpien aamujen pelastajana. Itse saan sen aikaa koomailla ja kerätä itseni sekä mahansisältöni kasaan ja neiti viihtyy paremmin kuin hyvin. Olen myös raahannut varapatjamme olohuoneen lattialla ja huonona aamuna makoilen siinä Elviran seurana. Sohvalla makaaminen on mahdotonta ilman että toinen kitisee vieressä, mutta lattialla maatessa pystyn samalla leikkimään Elviran kanssa ja viihdyttämään häntä. Parasta tekemistä on tuetta seisomisen harjoittelu! 

4. Syö täyttävä ja kunnollinen iltapala. Pahanolon lisäksi tänne on saapunut kokoajannälkä-raskausoire. Herään yöllä hirmuiseen näläntunteeseen ja kerran olen jo joutunut nousemaan tankkaamaan keskellä yötä hieman viinirypäleitä...Iltapuuro pitää nälän hyvin loitolla koko yön ja aamullakin tuntuu olevan hieman parempi olo kun vatsa ei ammota tyhjyyttään!



5. Syö usein ja pieniä annoksia. Mulle sopivin väli on ollut noin kaksi tuntia. Jos syöntiväli venyy paljon pidemmäksi, ehtii pahaolo äitiyä pahemmaksi ja sen jälkeen syöminen on aika pakkopullaa.

6. Viimeisin mutta parhain vinkki: kyllä se siitä! Ellei jo huomenna, niin viimeistään yhdeksän kuukauden päästä, heh. Positiivisella asenteella jaksaa hieman pidempään ja olo on heti hivenen parempi!

Tänään itseasiassa on ensimmäisiä aamuja kun en juurikaan ole ollut huonovointinen. Vaikka unisaldo jäikin aika minimiin viime yönä. Josko se nytten helpottaisi siis? Seuraavaksi sitten stressataan oireettomuutta ja pelätään ettei kaikki ole hyvin koska oireet loppuivat. Hölmö raskaana oleva nainen!

Onko teillä jakaa vielä muita vinkkejä pahoinvoinnin helpottamiseksi?